Leif Segerstam: Synnyin pedagogiseen gettoon, en voinut olla oppimatta

Leif Segerstam syntyi vuonna 1944 perheeseen, jossa elämä soljui eteenpäin musiikin tahtiin. Opettajaäiti ja musiikinopettajaisä levittivät sävelten ilosanomaa myös lastensa, Leifin ja hänen kahden siskon, ylle.

Suotuisa kasvuympäristö teki tehtävänsä: Segerstamin poikkeuksellinen musikaalinen lahjakkuus alkoi puskea läpi jo nuorella iällä. Hän oli 5-vuotias pikkupoika laittaessaan levyä kuunnellessa merkille, että musiikki soi aavistuksen väärällä nopeudella.

− Sanoin, että tuo ei ole oikein. Minulla oli absoluuttinen sävelkorva, mutta sitä ei tiedetty.

Samoihin aikoihin pikku-Leif oppi lukemaan nuotteja. Meni vuosi, ja poika siirtyi ensimmäisten sävellystensä pariin.

− Ne olivat ihan kunnon nuotteja, niillä häärättiin samalla lailla kuin kirjaimilla. Olen syntynyt pedagogiseen gettoon. En voinut olla oppimatta.

− Olin myös kova piirtämään. Tein vetureita ja autoja ennen kuin olin kolme vuotta, Segerstam kertoo.

Kynän ohella Leif tarttui lukuisiin soittimiin ja oppi hallitsemaan ne kaikki aina nokkahuilusta pianoon ja jokaiseen vaski-instrumenttiin.

− Siihen aikaan piti hankkia vaikein instrumentti. Viimeisenä tuli viulu, kun olin lähes seitsemän vuotta, mutta se tuli tärkeimmäksi melkein.

Ihmelapsen nuoruusvuodet

Segerstamin taidot eivät jääneet lapsuudessa kenellekään epäselväksi. Pienessä pojassa oli lahjakkuutta, jota ei jokaisesta löydy. Ihmelapsi-ilmaisukin lienee oikeutettu, vaikka Segerstam ei itseään sellaisena nähnyt.

− Elämäni oli ihan normaalia. Lapsuudessa oli tärkeintä, että sai häärätä vapaasti ja hakea itse lisää materiaalia. Mutta siinä sivussa kulki sitten musiikki. Osansa oli myös sillä, että pääsin niin aikaisessa vaiheessa hyvien opettajien oppiin.

Musisoinnin lomassa Segerstam leikki ja nahisteli naapuruston lasten kanssa kuten kuka tahansa ikätoveri.

− Olen ollut osana jengiä, taistellut Mannerheimintien toista puolta vastaan ja oppinut stadin kieltä baanalla. Manskun talossa meillä pojilla oli hyvä henki, Segerstam muistelee.

Studio55/Jenni Kokkonen