Suomi, 2013. Ohjaus ja käsikirjoitus: Mika Ronkainen. Kuvaus: Vesa Taipaleenmäki. Leikkaus: Åsa Mossberg. Musiikki: Olli Tuomainen. Tuotanto: Ulla Simonen. Pääosissa: Kai Latvalehto, Tauno Latvalehto. Kesto: 90 min. Levittäjä: Pirkanmaan elokuvakeskus.
Muusikko Kai Latvalehto ja hänen isänsä Tauno ajavat autolla Oulusta Göteborgiin, Kain lapsuuden maisemiin. Reissusta tulee riipaiseva matka muistoihin, perhesalaisuuksiin ja ruotsinsuomalaisuuden historiaan. Tauno Latvalehto muuttuu matkan aikana vähäpuheisesta jurottajasta tunteita ja tunnustuksia pulppuavaksi mieheksi. Matkalla puhutaan Taunon tuhoisasta alkoholismista, raitistumisesta ja syistä, miksi perhe 1970-luvulla muutti Ruotsiin.
Maahanmuuttajat ja adoptiolapset kuvaavat usein juurettomuuden tunnettaan tyhjäksi paikaksi sielussa. Tätä on mahdotonta ymmärtää ilman omaa kokemusta. Myös Kaita nakertaa krooninen ulkopuolisuuden tunne, vaikka hänellä on periaatteessa elämässään kaikki hyvin. Elokuvassa tunteet välittyvät usein parhaiten silloin, kun päähenkilöt ovat Latvalehtojen tavoin rakastettavia ja aitoja.
Mika Ronkainen on rakentanut elokuvansa jännitteen viisaasti isän ja pojan väliselle suhteelle, joka matkan aikana etsii ja lopulta löytää uuden suunnan. Heidän kauttaan voi nähdä, kuinka paljon helpompaa ja luontevampaa nuorempien on avautua ja löytää kipeillekin tunteilleen niitä kuvaavat sanat. Elokuvassa paljon voi lukea myös katseista, eleistä ja hiljaisuudesta. Niiden välittämät viestit ovat elokuvassa vähintään yhtä tärkeitä kuin sanat.
Aina välillä matkan katkaisee ruotsinsuomalaisten artistien tulkinnat 1970-luvun siirtolaismusiikista. Esitykset on sijoitettu pihoille ja kaduille, kuvasommitelmat ovat kuin taidevalokuvissa konsanaan. Paitsi festivaalisuitsutusta ja palkintoja, elokuvassa esiintyvät muusikot ovat hekin saaneet osansa menestyksestä. Elokuvasta on julkaistu soundtrack, luvassa on konsertteja ja keskustelutilaisuuksia. Ruotsissa elokuva ehti ensi-iltaan ennen Suomea nimellä Ingen riktig finne.
Elokuvan suurimpia ansioita on se, että se onnistuu kertomaan suurista ja vakavista asioista herkästi, jopa hauskasti ja vailla raskassoutuista melankoliaa. Latvalehtojen henkilökohtaiset kokemukset ja tunteet kasvavat mitenkään alleviivaamatta yleispäteviksi kokemuksiksi.
Teksti: Minna Karila