Lapsiasiainvaltuutettu Elina Pekkarinen kertoi SuomiAreenassa kokemuksistaan tahdonvastaisista huostaanotoista. Niissä on hänen mukaansa valitettavan yleistä, että apua tarvitsevat ja sitä antavat, eivät ymmärrä toisiaan tai puhu niin sanotusti samaa kieltä.
Seurauksena on monenlaisia ongelmia. Henkilöille voidaan tarjota muita palveluita kuin he kokevat tarvitsevansa tai voi syntyä erilaisia väärinymmärryksiä, pettymyksiä ja muita negatiivisia kokemuksia.
– Silloin vanhemmat voivat katkeroitua, he voivat eristäytyä, he voivat hylätä jopa lapsensa ”pitäkää, en pysty enää”, Pekkarinen kuvailee.
– Kyllä vanhemmat pitäisi pitää mukana. He ovat kuitenkin kaikkine puutteineen lapselle ne tärkeimmät henkilöt.
Hän muistuttaa toki, että jos vanhemmat vakavasti vaarantavat lapsen terveyden ja kehityksen, ovat rajoitustoimet tarpeen. Tämä on kuitenkin Pekkarisen mukaan harvinaista.
Hän korostaa, että tuen tarjoaminen on aina tarpeen vanhemmille, myös tilanteessa, jossa nämä ovat lasta kaltoinkohdelleet.
Tampereen yliopiston nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltiala muistuttaa, että lapset ja aikuistuneetkin pyrkivät takaisin vanhempiensa yhteyteen eri palveluiden jälkeen. Siksikin on tärkeä miettiä, mitä tukea myös vanhemmille saadaan.
– Perhesiteet ovat kuitenkin vähän eri asia kuin siteet ammattilaisiin, Kaltiala pohtii.
