USA, 1999. Ohjaus: Michael Apted. Käsikirjoitus: Neil Purvis, Robert Wade. Kuvaus: Adrian Biddle. Leikkaus: Jim Clark. Tuotanto: Michael G. Wilson, Barbara Broccoli. Pääosissa: Pierce Brosnan, Sophie Marceau, Denise Richards, Robert Carlyle, Robbie Coltrane, Judi Dench, Desmond Llwelyn, John Cleese. Kesto: 128 min.
Järjestyksessä 19. James Bond-elokuvasta ei puutu vauhtia eikä räjähdyksiä, mutta räiskettä tasapainottaa onneksi huumori, joka viimeaikaisissa Bondeissa oli jäänyt hiukan unohduksiin. Uutuus on jälleen teknisesti laadukasta jälkeä; eikä juonikaan kietoudu yhtään sen vähäisemmän asian kuin maailmanvalloituksen ympärille. James Bond liikkuu tuttuun tapaan suvereenisti maalla, merellä ja ilmassa, kaikki urheilulajit taitaen, apunaan erilaisia Q:n kehittämiä survival-vempaimia. Tarina on kuvattu ympäri maailmaa: Istanbulissa, Azerbaidzanissa, Ranskan Alpeilla, Bilbaossa ja tietysti 007:n asemakaupungissa Lontoossa. Maisemat vaihtuvat yhtä tiuhaan kuin salaisen agentin toistaan kekseliäämmät temput.
Juoni lähtee rullaamaan, kun Bond saa tehtäväkseen suojella murhatun öljypohatan tytärtä Elektra Kingiä (Sophie Marceau) vaaralliselta terroristilta Renardilta (Robert Carlyle), jolla on aivoissaan aisteja vähitellen tuhoava luoti. Renard ei kuitenkaan odottele kuolemaansa toimettomana vaan virittelee hämäriä puuhiaan lähes kukistamattomana, kipua tuntematta. Elektra Kingin hemaisevan ulkokuoren takaa paljastuu kieroileva ja vaarallinen nainen, joka on kaikkea muuta kuin Renardin avuton uhri. Liittolaisekseen kamppailussaan terroristeja vastaan Bond saa kauniin ydinase-ekspertin Christmas Jonesin (Denise Richards), sillä roistot pelaavat kovilla aseilla, kuten plutoniumilla, pyrkimyksenään hallita maailmaa energiavaroilla. Maailman pelastaminen uhkaavalta tuholta näyttää olevan nykyisin jokaisen itseään kunnioittavan toimintaelokuvan vakioaihe. Eikä Bond tee tässä poikkeusta.
Itse juoni on jälleen runsaiden ainesten hiukan sekava summa. Mutta vaikka jotkut sivujuonet ja detaljit jäisivätkin epäselviksi, konsepti on aina turvallisesti sama: ystäviä ei ole helppo seuloa vihollisista, mutta lopulta pahat saavat palkkansa ja Bond liittolaisineen voittaa. Osa elokuvien charmista perustuu juuri toistoon, jota ei kuulukaan pistää uusiksi. James Bondin tulee esimerkiksi aina esitellä itsensä sanoin Bond, James Bond. Jossain vaiheessa elokuvaa hän tilaa ainakin kerran vodkamartinin, shaken not stirred - ja jokaisen elokuvan kuuluu loppua niin, että Bond syleilee sekavien seikkailujensa päätteeksi hehkeää naista, sitä hyvien leiriin kuuluvaa.Yksikään takaa-ajo tai täpärä tilanne ei saa agentti 007:ää hermoilemaan tai hetkeksikään unohtamaan brittiläistä kohteliaisuutta tai moitteettomia käytöstapoja. Nyt verbaalisten letkautusten ja kaksimielisen sanailun kirjoittamiseen on uhrattu ilahduttavasti kunnolla vaivaa.