Naisen kirjoitus muistuttaa, että väkivaltainen parisuhde on paljon muutakin kuin vain mustelmat iholla.
”Vihasin tätä kuvaa. Vihasin tätä hetkeä. Muistan sen niin elävästi.”
Näillä sanoilla alkaa Kristina Shetterin puhutteleva julkaisu perheväkivallasta ja sen herättämistä ristiriitaisista tunteista. Tekstin yhteydessä on kuva itkuisesta naisesta, jonka surullisia kasvoja koristaa tätä murhenäytelmää todistava jälki.
Shetter kertoo kuvan olevan hänen ystävänsä ottama. Kuvanottotilanteen piti olla nopea ja helppo, mutta se muodostui rankemmaksi kuin hän olisi voinut koskaan kuvitella.
– Minun täytyi pyytää häneltä apua, jotta muistaisin tämä hetken elämästäni. Minun täytyi pyytää häneltä apua prosessissa, jota olin juuri käymässä läpi. Pyysin häntä ottamaan kuvia minusta, jotta en pystyisi enää kiistämään totuutta siitä, mitä oli tapahtumassa, nainen kirjoittaa.
Väkivallan aiheuttama kipu oli syvällä sisimmässä
Ystävä oli pyytänyt Shetteria osoittamaan jokaisen mustelman hänen kipeässä vartalossaan. Jokaisen jäljen. Jokaisen sormenjäljen. Jokaisen kohdan, johon mies oli naista satuttanut.
– Jos vain olisin voinut irrottaa lihan luistani ja asettaa sydämeni lattialle. Kipu oli kaikkialla! Tämän kivun pinta on niin merkityksetön verrattuna taistelun todelliseen syvyyteen, että tuntui lähes loukkaukselta osoitella ihoni pintaa. Kuinka osoittaa syvälle sieluun?
Jos kuva ei näy, voit katsoa sen täältä.
Shetter kertoo seisoneensa huoneessa ja osoitellen vuorotellen rintakehäänsä, kaulaansa ja käsivarsiaan. Todellinen kipu täytti kuitenkin naisen sisimmän ja sai kyyneleet vierimään hänen poskilleen. Hän kertoo ajatelleensa, että nyt tämän hulluuden täytyi loppua. Hän ei saisi satuttaa häntä, ex-miestään. Miestä, jota hän rakasti. Miestä, jonka hän jättäisi. Miestä, jonka sydämen hän särkisi.
– Miestä, joka ei voinut sulkea sydämensä myrskyjä sisäänsä, vaan melkein hukutti meidät molemmat raivoonsa ja epätoivoonsa. Miestä, joka jätti jälkensä.
