Kansainvälisessä politiikassa on viime aikoina riittänyt tapahtumia, joita tulevaisuuden historioitsijat tulevat muistelemaan hämmentyneinä.
Kun suurvaltojen johtajien toimintaa katselee, tulee väkisinkin mieleen, että kuluvan vuoden tapahtumat muistetaan ennen kaikkea tekopyhyyden aikakautena.
Syyt tähän löytyvät, kun kertaa viimeisimpiä käänteitä suurvaltasuhteissa.
Yhdysvaltain presidentti Barack Obama innostui taannoin arvostelemaan kollegaansa Vladimir Putinia tämän USA-vastaisuudesta ja epädemokraattisuudesta.
Olisiko yhtä kirpeää kritiikkiä satanut ja huolta ihmisoikeustilanteesta kannettu yhtä tehokkaaseen malliin, jos itänaapurimme olisi luovuttanut NSA-tietovuotaja Edward Snowdenin suosiolla Yhdysvaltoihin?
Monien mielestä Obaman runsassanaiset arvostelut olivat ennemmin keino purkaa harmitusta veli-Venäjän epäsolidaarisuutta kohtaan.
Eri asia onkin, kannattiko pelata ihmisoikeuskorttia aikana, jolloin muun muassa USA:n armeijan sotarikoksia paljastanut Bradley Manning on saamassa 90 vuoden vankeustuomiota. Irakissa puolustuskyvyttömiä siviilejä teloittaneiden sotilaiden oikeudenkäynneistä ei sen sijaan kuulu mitään, ja Guantanamon vankilahelvetti pysyy pystyssä ”Yes we can” -presidentin vaalilupauksista huolimatta.
Ja osataan sitä idässäkin. Venäjän presidentti Putin selitti turvapaikan myöntämistä USA:n etsimälle Snowdenille nimenomaan ihmisoikeuksilla.
Sinänsä hienoa, mutta maassa, jossa rasismi on pahimmillaan aikoihin, vähemmistöjen ihmisarvo lähentelee nollaa ja eriävät mielipiteet vaiennetaan, perustelut kuulostavat hieman tragikoomisilta.
Obama on verrannut lännen ja idän suhteita jopa kylmän sodan aikakauteen. Sikäli totta, että silloinkin huudeltiin aidan toiselle puolelle samalla kun oma piha täyttyi roskista.
