– Uskon mihin uskon, mutta Ylivieskan kirkko oli osa minua hyvin henkilökohtaisella tasolla, kirjoittaa Ylivieskasta kotoisin oleva, lapsuutensa ja nuoruutensa kaupungissa viettänyt MTV:n toimittaja Hannele Lampela kommentissaan.
*****
Minä olen kasvanut siinä kirkossa, laulanut Suvivirren kevätauringon paistaessa ja kuunnellut Enkeli taivaan komeasti uruilla soitettuna melkein jokaisena elämäni jouluna. Surun hetkinä minä olen hyvästellyt monta perheenjäsentä ja onnen päivinä saanut niitä monta lisää.
Viimeisen kerran vierailin kirkossa noin kuukausi sitten, kun jätin hyvästit rakkaalle papalleni, Ylivieskan Järviperällä syntyneelle Olavi Järvelälle. Hän ei onneksi ehtinyt nähdä tätä surun päivää, 98-vuotiaalle sotaveteraanille ja Ylivieskan rohkealle puolustajalle tämä menetys olisi varmasti ollut vieläkin kovempi paikka.
Piruettihaaveita alttarilla
Lapsena kirkossa oli pakko istua hiljaa ja nätisti, vaikka ei olisi huvittanut. Pappi puhui pitkään ja minä viihdytin itseäni kuvittelemalla millaista kirkossa olisi asua – makuuhuone parvelle, sohva alttarin eteen ja voi miten ihanan paljon tilaa tehdä piruetteja!
Myöhemmin Ylivieskan kirkossa tuli pohdittua hieman syvällisempiäkin asioita, viimeistään rippikoulussa kuuntelin saarnaa tarkasti ja papin sanat jäivät ajatuksiin itämään pitkäksi aikaa. Lapsena koulun jälkeen menimme joskus kirkkoon seikkailemaan ja meidät otettiin iloisena vastaan – kirkkovahti kierrätti meitä tornissakin, missä oli paljon Ylivieskan historiaa erilaisten esineiden muodossa – nyt nuokin muistot menneistä ajoista on iäksi menetetty.
