Taiteilija Hannu Väisänen pystyi lopettamaan terapian vasta, kun muutti pois Suomesta.
Hannu Väisänen eli erilaisen lapsuuden ja nuoruuden Oulussa. Muiden nuorten tavoin Hannukin olisi halunnut käydä viikonloppuisin kartsalla ja discoissa. Niistä maksuna vain oli turhan usein selkäsauna.
– Siellä oli ihmisiä, joita habitukseni, ulkonäköni ja olemukseni ei miellyttänyt, hän muistelee.
Hannu joutui rankan koulukiusaamisen uhriksi. Vaikka Tuiran yhteislyseon opettajat yrittivätkin puuttua asiaan, joku oli aina kimpussa.
– Kerran ennen englannintunnin alkua eräs poika hakkasi minua liitutaulua vasten niin kauan, että solisluuni murtuivat ja minut jouduttiin viemään sairaalaan.
Missä lienee Hannun sadistinen luokkatoveri nyt, mutta Hannun osalta tarina tietää kertoa, että mies on palkittu kirjallisuuden Finlandia-palkinnolla vuonna 2007, ja hän on maamme merkittävimpiä kuvataiteilijoita.
Hän on myös kirjoittanut kolumneja Helsingin Sanomiin ja julkaissut yhteensä neljä kirjaa, joista kahdesta on tulossa näytelmäsovitukset. Vuodesta 1989 taiteilija on asunut Luoteis-Ranskan maaseudulla, jota kutsutaan Ranskan herkkukellariksi.
Ei kärsimyksen vaan kovan työn kautta
Usein sanotaan, että taiteilijaksi kypsytään kärsimysten kautta. Väisänen ei halua asiaa alleviivata vaan korostaa, että nykypäivänä taiteilijan ammatissakin vaaditaan paljon harjoitusta ja työtä menestyäkseen.
Koulukiusaamisen lisäksi Hannun kotiolot eivät olleet ihaanteellisimmat. Hannun äiti kuoli, kun poika oli viisivuotias, ja isä jäi yksin elättämään viisilapsista perhettä.
– Se oli hyvin harvinaista siihen aikaan 1950-luvulla, että isä piti lapset itsellään, mutta isä oli luvannut sen äidille.
