Taiteilija Hannu Väisänen pystyi lopettamaan terapian vasta, kun muutti pois Suomesta.
Hannu Väisänen eli erilaisen lapsuuden ja nuoruuden Oulussa. Muiden nuorten tavoin Hannukin olisi halunnut käydä viikonloppuisin kartsalla ja discoissa. Niistä maksuna vain oli turhan usein selkäsauna.
– Siellä oli ihmisiä, joita habitukseni, ulkonäköni ja olemukseni ei miellyttänyt, hän muistelee.
Hannu joutui rankan koulukiusaamisen uhriksi. Vaikka Tuiran yhteislyseon opettajat yrittivätkin puuttua asiaan, joku oli aina kimpussa.
– Kerran ennen englannintunnin alkua eräs poika hakkasi minua liitutaulua vasten niin kauan, että solisluuni murtuivat ja minut jouduttiin viemään sairaalaan.
Missä lienee Hannun sadistinen luokkatoveri nyt, mutta Hannun osalta tarina tietää kertoa, että mies on palkittu kirjallisuuden Finlandia-palkinnolla vuonna 2007, ja hän on maamme merkittävimpiä kuvataiteilijoita.
Hän on myös kirjoittanut kolumneja Helsingin Sanomiin ja julkaissut yhteensä neljä kirjaa, joista kahdesta on tulossa näytelmäsovitukset. Vuodesta 1989 taiteilija on asunut Luoteis-Ranskan maaseudulla, jota kutsutaan Ranskan herkkukellariksi.
Ei kärsimyksen vaan kovan työn kautta
Usein sanotaan, että taiteilijaksi kypsytään kärsimysten kautta. Väisänen ei halua asiaa alleviivata vaan korostaa, että nykypäivänä taiteilijan ammatissakin vaaditaan paljon harjoitusta ja työtä menestyäkseen.
Koulukiusaamisen lisäksi Hannun kotiolot eivät olleet ihaanteellisimmat. Hannun äiti kuoli, kun poika oli viisivuotias, ja isä jäi yksin elättämään viisilapsista perhettä.
– Se oli hyvin harvinaista siihen aikaan 1950-luvulla, että isä piti lapset itsellään, mutta isä oli luvannut sen äidille.
Isä piti myös huolen, että talossa pysyi naisen paikka. Äitipuolet vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Perhe asui isän työpaikalla kasarmialueella Oulun Intiössä. Toisinaan isällä oli ryyppykausia.
Hannun taitelijankutsumuksesta isä oli eri mieltä, ja poika sai taistella omaa tahtoaan läpi siihen asti, kun isä kuoli yllättäen kuusikymppisenä hiihtoladulle.
Hannu kertoo turvautuneensa psykoterapiaan, koska asiat isän kanssa jäivät kesken.
– Nyt olen käsitellyt ne ja käytän kokemuksiani kirjoittamisen aineistona. Sitä voi verrata siihen, kun maalatessa puristan maalituubista lisää väriä kankaalle.
Kotikaupunki jäi 16-vuotiaana
Hannu jätti Oulun 16-vuotiaana, kun muutti opiskelemaan Savonlinnaan taidelukioon. Sieltä tie vei Helsinkiin Suomen Taideakatemian kouluun. Hänestä tuli kuvataiteilija ja graafikko.
Väisänen muutti vuonna 1989 Ranskaan Dordognen maaseudulle, mistä hän osti vanhan kivitalon. Siellä on Hannun fyysinen ja henkinen koti. Talon lasiverannalla taiteilijalla on riittävästi luonnonvaloa maalaamiseen. Ranskassa valoa on myös henkisesti enemmän.
– Suomessa kärsin aina kaamosmasennuksesta, eivätkä siihen auttaneet kirkasvalolamput. Kun muutin pois Suomesta, terapeuttini katsoi, etten enää tarvitse psykoterapiaa.
Kirjoista ehkä nukketeatterinäytelmä
Väisänen on kirjoittanut neljä romaania, joista kolme muodostaa omaelämäkerrallisen trilogian. Vanikan palat (2004) ja Toiset kengät (2007) seuraavat Antero-pojan lapsuutta ja nuoruutta ahdasmielisessä pikkukaupungissa tuurijuopon yksinhuoltajaisän perheessä.
Päätösosa Kuperat ja koverat (2010) kertoo kuinka taiteilijasielu löytää oman tiensä ja seksuaalisen identiteettinsä.
Viime viikolla Väisänen kotiutui kuukauden reissulta Japanista, mistä hän haki oppia kirjojensa teatterisovitusta varten. Hän ihastui japanilaiseen bunraku-teatteriin, joka on aikuisille suunnattu marionettinukketeatteri. Väisänen sanoo, että nukkien käyttö antaa suuremmat mahdollisuudet draamaan kuin oikeat näyttelijät. Nukeilla tulee olemaan suuri osuus tulevissa näytelmäsovituksissa.
Studio55.fi/Piritta Palokangas