Kirja-arvio: Jörn Donnerin salaiset kansiot

Jörn Donnerilla oli vuosikymmenien salainen suhde Ruotsissa asuvaan naiseen nimeltään H. Kuolinvuoteelleen asti. Kyseessä ei ole 1960-luvun rakastettunsa Harriet Andersson.

Andersson kertoo Bitte Westerlundille, että Jörn oli hänen suuri rakkautensa. Bittelle käy myös ilmi, että H oli puolestaan aviomiehensä suuri rakkaus. Jo 1970-luvulta lähtien. Bitte ja Jörn tapasivat 1983. 

Donnerin leski Bitte Westerlund ei kerro, kuka H on. Hän itse tietää, sillä otti tähän yhteyttä saatuaan tietää suhteesta. 

Bitte Westerlundilla olisi erinomaisia syitä harjoittaa neulojen työntämistä Jörn Donnerin näköiseen voodoonukkeen.

Sen sijaan hänestä kuoriutuu ”jörnologian erityisasiantuntija”, kun hänelle alkaa valjeta miehensä naissuhde ja -suhteet tämän poismenon jälkeen. Pakonomaisesti Bitte tekee salapoliisityötä mun muassa Jörnin Mammutti-teosta avuksi käyttäen. Hän ottaa joihinkin yhteyttä, ja saa kuulla miehestään yhtä ja toista.

Bittellä on käsittämättömän hyvä ja morbidikin huumorintaju (osa miehensä tuhkista kompostiin, viittaus Jörnin kompostivihamielisyyteen), ja naisen sitkeys.  

Kirjailija, toimittaja Philip Teirin kirjoittama avioliittotarina ei ole elämäkerta tunnetusta kulttuuripersoonasta ja hänen sukupolvea nuoremmasta vaimostaan, toimittajasta ja kulttuurituottajasta, maalaistalon tytöstä Karjaalta, slow food -liikkeen jäsenestä. 

Alaotsikkokin viittaa Ingmar Bergmanin ohjaamaan tv-sarjaan. Välähdyksistä, otoksista, paloista, muisteluista ja paljastuvista salaisuuksista koostuva mosaiikki avioliitosta. 

Teos on pöyristyttävä, herkullinen, tirkistelevä, raivostuttava, koominen, ääneen naurattava, avoin ja melkein sääliä herättävä. Katarttinenkin varmaan, mutta ei katkera.

Bitten mukaan Donnerilla oli hyvät puolensa, kuten ahkeruus, uteliaisuus ja tiedonhalu. Nämä piirteet näkyivät julkisuudessa, suoruuden ja roolikseen ottamansa arroganssin lisäksi. Peittikö hän sillä ujouttaan ja yksinäisyyttään? 

Moni sanoo, että hän oli myös kohtelias ja tasa-arvoinen naisia kohtaan. Teki kalakeittoa ja rakasti melkein kaikkia lapsiaan. Eikä hän ollut narsistinen, Bitte toteaa.

Se yksityinen Jörn olikin sitten halutessaan sulkeutunut, ärtyisä, suorastaan törkeä ja pikkukakaramaisen lapsellinen omista asioistaan. Aika usein hän sellaisella tuulella oli. 

”Hän oli vähän kuin ikuinen neljävuotias, hän kohteli Bitteä niin kuin vihainen lapsi kohtelee äitiään”, luonnehtii valokuvaaja Marica Rosengård, joka teki Donnerin kanssa vuosia yhteistyötä. 

Äänessä on Donnerin lähellä olleiden naisten lisäksi myös hänen aikuista lapsikatrastaan. 

Donnerilla oli menestystä Oscar-palkintoa myöten, mutta hän oli mustasukkainen Bitten toimeliaisuudesta ja saamasta huomiosta, oltiin sitten Jörnin pääkonsulivuosina Los Angelesissa tai koti-Suomessa. Donner saa kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin, mutta piilottaa ne, kun ei halua että Bitte pääsee esiin. 

Uunit käyvät kuumina, kun hän polttaa saamiaan kirjeitä kymmeniltä naisilta. Kuoleman jälkeen tietokoneelta paljastuu sähköpostikansioita. 

Bitte toteaa, että hänestä tuli mustasukkainen Jörnille vasta tämän kuoleman jälkeen.

Jörniä ei ollut luotu parisuhteeseen, Teir melkoisen osuvasti kuvailee. Bitten ja Jörnin suhteessa läheisyys oli kaukana, seksi kuihtui melko varhain. Kuulemme millainen hän oli rakastajana (ei mielikuvien Björn Thunder).  

On vaikea lokeroida tätä kirjaa. Eikä sillä ole merkitystä. Kirja vain nyt kannattaa lukea, koska se on vietävän koukuttava. Me ihmiset.