Suomi/Tanska 2008. Käsikirjoitus ja ohjaus: John Webster. Tuotanto: Kristiina Pervilä. Kuvaus: Tuomo Hutri ja John Webster. Leikkaus: Nils Pagh Andersen ja John Webster. Pääosissa: John, Anu, Samuel ja Benjy Webster. Kesto: 85 min.
Espoolaistunut brittidokumentaristi John Webster päätti katkaista mukavuudenhaluun perustuvan transsinsa. Ilmaston lämpenemisestä huolestunut ohjaaja teki elokuvan siitä, miten tavallinen kaksilapsinen perhe selviytyy vuoden mittaisesta ”öljydieetistä” luopumatta kuitenkaan keskiluokkaisesta elämäntyylistään. Hän saa poikansa Samuelin ja Benjyn ja vastaanhangoittelevan Anu-vaimonsakin vakuutettua siitä, että he voivat hyvin elää ilman muovia, ilman omaa autoa ja mökkisähköä.
Alku sujuukin hyvin. Vihreä sähkö kuulostaa sanana kivalta. Mutta kun muovia onkin ihan kaikkialla!
Dokumentin nimi Katastrofin aineksia viittaa tietysti ennen kaikkea niihin monituisiin itsetuhoisiin tekoihimme ja tekemättä jättämisiimme, jotka uhkaavat sulattaa jäätiköt ja tuhota pallon. Mutta samalla tummat pilvet kerääntyvät myös sympaattisen ydinperheemme ylle. Anu ei jaksaisi. Hänen mielestään Johnny on kilahtanut. Miehestä on tullut määräilevä despootti ja ilmastonmuutoksesta uusi perheenjäsen, joka pitää jatkuvasti huomioida. Hyvin puhuttu. Tämä vaativa jäsenhän kaikkien pitäisi päästää kotiinsa muistuttamaan, että planeettaa kuormittava kulutuksemme ylittää jo moninkertaisesti sen sietokyvyn.
Ihmissuhdekatastrofi uhkaa, kun äkisti työ- ja koulumatkoihin kuluu busseilla puoli päivää, itkevät lapset joutuvat harjaamaan hampaansa kamalan makuisella leivinjauhemössöllä (tahnatuubeissa on muovia) ja joululahjojen ruskeat paperit saavat ne näyttämään sota-ajan lohdulta (myös joulupapereissa on muovia). Lihakauppias raivostuu joutuessaan pakkaamaan pihviostokset vertavuotavaan paperiin. Aurinkopaneeleita nikkaroivan Johnnyn suuruudenhulluus sakenee, ja pian kyörätään kaatopaikalle jo Anun käyttökelpoiset plastiikkiastiastotkin.
Toisaalta muovipakkauksettoman vessapaperin metsästyksestä tulee seikkailu. Kun kesäinen Italian-matka tehdään lentokoneen sijasta junalla ja saarireissu kiikkerällä soutuveneellä, aikaa jää toisiinsa tutustumiseen ja siihen ”hitaaseen elämään” jonka me useimmat olemme unohtaneet. Yllättäen perhe alkaa hitsautua yhteen ja elämää hankaloittavasta projektista muotoutua heidän ikioma kunniakas yrityksensä. Tätä prosessia on nautinnollista seurata.
Websterin työ ei ole yhtä viihdyttävä kuin menestyneiden amerikkalaiskollegoidensa Michael Mooren ja Morgan Spurlockin vastaavat, vaikka tässäkin kuorrutetaan pääasia hassuilla pätkillä vanhoista filmeistä ja muulla sälällä. Joka tapauksessa dokumentti onnistuu tärkeimmässä eli tuomaan ilmastonmuutoksen arjen tasolle. Se havainnollistaa ymmärrettävästi tekojemme merkityksen vaikkapa mittaamalla hiilenkulutustamme limutölkkeinä. Harva tietää, että yksi kaukolento Thaimaahan vastaa hiilipäästöiltään kahdeksan vuoden autoilua.
Maa- ja karjatalouden päästöihin espoolaislähiöläinen ei luonnollisestikaan puutu, vaikka ne masentavaa kyllä ohittavat mennen tullen autojen ja muovivalmisteiden haitat.
Palkitseva pointti on se, että kohtuullisen vähäistenkin uhrausten jälkeen perheen vuoden saldo on peräti 52 prosenttia vähemmän pallonkuormitusta. Se panee asennoitumaan kuten nuorempi poika Benjy, kaikelle avoin ja utelias: ”Ai niinkö? Mahtavaa! En tiennytkään että asiat ovat noin!”
Parasta elokuvassa ovat kuitenkin katseet. Anun ja Johnnyn toisiinsa lähikuvissa luomat pitkät tunnustelevat katseet, jotka erimielisyydenkin keskellä kertovat: minä rakastan sinua ja siksi yritän ymmärtää sinua vaikka oletkin seinähullu. Temperamenttinen ja lopen uupunut Anu saa kiukutella ja sättiä hurahtanutta Johnnyä, joka vain katsoo lempeästi ja hymyilee.
Vaikeuksien koittaessa he eivät menetä toivoaan. He rämpivät suonsa ja päättävät tulla toisiaan vastaan. Johnnynkin on myönnettävä että ne muoviset mittalusikat olivat liikaa. Varsinaisen sanomansa ohessa elokuva tulee toimineeksi kiinnostavana tutkielmana parisuhteen kriisistä ja valtasuhteista, ja lopulta rohkaisevana esimerkkinä toimivasta liitosta. Sellaisiakin siis on.
Katastrofin aineksia on huutavan ajankohtainen elokuva, joka minkä tahansa perheen olisi hyvä nähdä. Ja havaita John Websterin tapaan ettei ympäristöä säästävä elämäntapa ole sankaruutta vaan ihan tavallisia arkisia valintoja.
Teksti: Tuuve Aro