Voimakkaana jylläävä koronaepidemia on ajanut ihmiset suojaan tavalla, joka saa pohtimaan sota-aikaa. Poikkeuksellisissa oloissa suomalaiset ovat olleet valmiita rajoittamaan elämäänsä, jotta tauti saataisiin nujerrettua. Mutta miten elettävä kriisi sotaan lopulta rinnastuu?
92-vuotias Aila Salo vastaa lankapuhelimeen asunnossaan Raumanmeren rannalla. Lotta Svärd -säätiön vuoden 2020 lotaksi viime vuonna valittu Salo oli sodan aikaan 11–16-vuotias pikkulotta.
Tomeruutta olisi riittänyt varsinaisiin puolustustehtäviinkin, mutta lottavalan vannoakseen hänen olisi pitänyt olla 17-vuotias.
Suomen keväinen ja ehkä pian toistuva poikkeustila rinnastuu hänenkin ajatuksissaan sota-ajan kokemuksiin.
– Käydyssä aseellisessa sodassa vastakkaiset taistelijat, hyökkääjä ja puolustaja oli varustettu samankaltaisilla aseilla. Kumpikin tiesi, miten tykki toimii tai kranaatti räjähtää. He osasivat varustautua toisiaan vastaan, Salo pohtii.
Koronavirus sen sijaan on salakavala vihollinen, jota vastaan ei voi hyökätä kuin rokotteella.
Se tarkoittaa Salon mukaan sitä, että puolustautuminen on suunnattoman tärkeää, eikä pelkästään yhteiskunnallisten päättäjien johtamana, vaan henkilökohtaisesti.
– Tässä on henkilökohtainen velvoite vankempi kuin aseellisessa sodassa.
7:08
Puiden katveessa piilossa pommittajilta
Salo oli 11-vuotias, kun Koivistolla julistettiin yleinen hälytystila ja sen jälkeen lokakuussa 1939 yleinen valmiustila. Koulut suljettiin ja hänet lähetettiin sukulaisille Hämeeseen pikkusiskon turvana.
Jatkosodassa keväällä 1944 oli lähtö kotiseudulta kaoottisempi, eivätkä evakuointisuunnitelmat enää toimineet. Suomi menetti sodassa Koiviston Kauppalan.
Salo muistelee, miten toukokuussa 1944 kauppalassa toimineet lotat lähetettiin turvaan. Silloin tarvetta oli pikkulotankin avulle, ja hän jäi äitinsä sekä toisen pikkulotan ja lotan kanssa vastaamaan keittiöpalvelusta.
– Sovimme lottapuheenjohtajan kanssa, että olemme omalla vastuullamme eikä mitään komennuspapereita tehty.
Rintaman sortuminen ja sitä seuranneet tapahtumat ovat jääneet Salolle kirkkaina mieleen.
– Olimme valmistautumassa nukkumaan. Miesihminen, en muista mikä sotilaalliselta arvoltaan, tuli sanomaan, ettei mitään nukkumaan, vaan nopeasti autoon. Olemme jäämässä mottiin.
Salo muistaa, että mukaan pakattiin "fanikat" eli sota-ajan näkkileipää, likoamassa olleet herneet ja taskuase.
Evakkoperhe rakensi meriteollisuuden historiaa
Aila Salo sai vanhempiensa Filip ja Rauha Hollmingin kanssa turvapaikan Hirvensalosta, mistä matka jatkui lopulta Raumalle.
Hollmingin perhe jätti paikkakunnalla leimansa suomalaiseen teollisuushistoriaan. Aila Salon merikapteeni-isä kokosi vuonna 1945 yhteen koivistolaiset laivanrakennuksen ammattilaiset, ja he yhdessä perustivat kaupunkiin telakan. Yhtiö sai rakennettavakseen 34 sotakorvaukseksi mennyttä puurakenteista kuunaria.
Sittemmin telakalla valmistui myös joukko teräslaivoja, 1990-luvulla muun muassa Merivoimille Rauma-luokan ohjusvene.
Aila Salo odottaa itsenäisyyspäivää ja erilaista "Linnan juhlaa". Korona tekee hänen mielestään juhlille palveluksen, kun ohjelma monipuolistuu.
Kuten moni ikäihminen, myös hän on elänyt virusvaaran takia pitkälti omissa oloissaan. Yksin oleminen ei ole rasitus Salolle, joka jäi leskeksi vajaa kymmenen vuotta sitten.
– Langalliset kontaktit säilyvät. Sen verran mitä tarvitsee liikkua, maskin kanssa ja varovasti.