Kansakoulun opettaja oli kova kurittamaan

Juhlia ja pitkiä kesälomia

Kävin koulua maalaiskansakoulussa Etelä-Savossa. Kuri oli ankaraa, ja esimerkiksi tytöt ja pojat eivät saaneet leikkiä välitunnilla keskenään. Kerran luokkani poika tuli syöttäjäksi pesäpallopeliin, mutta opettaja keskeytti pelin, ja poika joutui olemaan loput välitunnit jälki-istunnossa.

Opettaja oli kova kurittamaan, ja jälki-istuntoa tuli myös siitä, jollei ruokaa syöty loppuun. Lopun päivää istuttiin ruokalautanen nenän edessä niin, että toiset oppilaatkin tietäisivät, ettei ruokaa saanut jättää lautaselle. Ruokana oli enimmäkseen velliä ja keittoja. Koska olin arka lapsi, muistan vain ikäviä asioita, ehkä juuri siksi kun kuri oli niin kova.

Kerran meidän koiramme tuli minun ja kahden sisarukseni mukana kouluun. Se vietti koko päivän koulun pihassa. Matkaa koululle oli noin 3,5 kilometriä, eikä koira osannut mennä yksin kotiin takaisin. Kaikki koulun oppilaat silittivät ja hellivät koiraa, mutta meille sisaruksille siitä koitui jälki-istuntoa.

Oppitunneilla oltiin hiiren hiljaa, ja viittaamalla sai puheenvuoron, jos jotain kysyttiin. Seisomaan täytyi nousta, kun opettajan kysymykseen vastattiin. Istua sai vasta sitten kun oikea vastaus kysymykseen oli saatu.

Välitunnit olivat kivoja. Pelasimme erilaisia pelejä ja kesällä ruutua. Oppilaita 60-luvulla, minun kansa-kouluaikanani, oli paljon. Riitojakin tuli, ja pojat mielellään kiusasivat tyttöjä.

Jos muistelee hyviä asioita, niin kesäloma oli silloin kokonaiset 3 kuukautta, se tuntui lapsesta pitkältä. Joulujuhlissa oli kivaa, ja siihen valmisteltiin kunnon näytelmiä. Myös runoja ja yhteislauluja kuultiin. Siihen aikaan koululla järjestettiin myös vuosittain äitienpäiväjuhlat, mihin myös valmisteltiin kunnon ohjelmat. Juhliin tietenkin pukeuduttiin hyvin. Jokaiseen juhlaan ostettiin aina uusi mekko.

– Ei nimimerkkiä

Kovaa kuria ja nuoruuden rakastettuja

Kävin kansakoulua 48 vuotta sitten. Siihen aikaan, kun vielä oli paljon lapsia joka talossa ja koulut oli täynnä.

Kotini oli köyhä, ja usein kuljin vähissä vaatteissa ja nälkäisenä kouluun. Kotini ei ollut niitä parhaimpia, josta olisin saanut hyvät eväät elämään. Opettajatkin olivat ankaria, ja minä hiljaisena ja sulkeutuneena olin opettajienkin silmätikkuna. Toiset koulutoverit siitä innostuivat vielä sättimään ja kielimään pienestäkin asiasta opettajalle.

Minä sain useasti siis seisoa nurkassa ja pulpetin vieressä, yksistään sen takia että näytin kieltä vierustoverille tai minulle oli ostettu uusi takki. Jälki-istunnot suoritettiin kylmässä käytävässä tai lukittujen ovien takana luokassa, jos tehtävät olivat jääneet tekemättä. Opettaja laittoi toiselle puolelle luokkaa huonoimmat oppilaat ja paremmat toiselle puolelle, sekin alensi minun mielenlaatuani entisestään. Opettaja varmaan luuli, että minä esimerkiksi en huomannut sitä.

Mutta en ole katkera enää siitä, että opettajatkin osallistuivat koulukiusaamiseen. En ollut ainoa jota opettajat kurittivat; joitakin oppilaita opettajat löivät. Muun muassa veljeni kärsi tästä; hänen päätään hakattiin seinään.

Kouluun tuli sitten uusi oppilas, komea poika, ja ihastuin häneen heti. Hänkin taisi ihastua minuun, aina koulun ulkopuolella satuimme näkemään kylän raitilla ja muutaman sanan vaihdoimme. Silloin kun ei vielä joka talossa ollut televisiota, olimme paljon ulkona piilosta, leikimme hippaa ja muuten vain vietimme aikaa ulkosalla. Se toi minulle voimaa ja iloa elämään ja jaksamista koulun penkille, koska taas välitunnilla näkisin hänet.

Olin rakastunut, minä elin täysillä jossain rakkauden olotilassa jo 11–12-vuotiaana. Vuodet kuluivat, ja poika lähti jo työelämään vähän kauemmaksi, ja minä ikävöin suunnattomasti. Kirjoittelin kirjeitä tietämättä osoitetta tarkemmin, eikä hän koskaan saanut niitä. Sitten hän tuli käymään kotimaisemissa, ja me kohtasimme muutamien vuosien jälkeen. Silloin vaihdoimme jo osoitteet ja tapailimme. Tuli sitten aika, jolloin hän meni armeijaan; pidimme yhteyttä silloinkin. Kun hän pääsi armeijasta menimme kihloihin. Vuoden päästä menimmekin jo naimisiin, olin silloin 19-vuotias.

Nyt olemme olleet kohta 37 vuotta naimisissa, meillä on ihanat lapset ja vieläkin ihanammat lastenlapset. Vieläkin muistelemme silloin tällöin kynttilän valossa kouluaikojamme, jopa niitä opettajia jotka olivat mielestämme liian ankaria.

Käymme joskus kesälomilla katselemassa entisiä koulumaisemia ja kouluamme. Nyt sekin on lakkautettu, ja kylä on lähes autioitunut ja kuollut.

Opettajista ei tuolta ajalta ole elossa kuin ehkä yksi. Naisopettaja, mutta hänkin on jo vanha, enkä tiedä missä asuu.

– Pitja