Kaksi päivää, yksi yö (Deux jours, une nuit)

Cannesissa jo kahdesti palkitut belgialaisveljekset Luc ja Jean-Pierre Dardenne ovat erikoistuneet yhteiskunnalliseen realismiin sekä isoihin aiheisiin joita käsittelevät pienimuotoisin keinoin. Auteur-ohjaajien uusin elokuva ei voisi olla ajankohtaisempi: laman ja yt-ajan ahdinko tulee lähelle työttömyyden ahdistaman yksilön silmin.

Elokuvan nimi Kaksi päivää, yksi yö viittaa viikonloppuun, jonka aikana nuoren belgialaisäidin Sandran (Marion Cotillard) täytyy puhua ympäri joukko ihmisiä pelastaakseen työpaikkansa. Hän on vaikeasta masennuksesta toipuva tehdastyöläinen, jonka toimeentuloa tarvitaan kipeästi kaksilapsisessa perheessä. Rakastava aviomies Manu (Fabrizio Rongione) jaksaa tukea, vaikka Xanaxia nappailevan naisen mielialat heiluvat kovassa aallokossa. Pelko, syyllisyys ja häpeä tahtovat kangistaa Sandran, joka yhä uudelleen joutuu kohtaamaan niin torjuntaa kuin sääliäkin.

Päähenkilön ahdingon ohessa Dardennet esittelevät työväenluokkaisen ja monikulttuurisen esikaupunkiyhteisön, jossa miltei jokainen näyttää sinnittelevän toimeentulon rajoilla. Yksi jos toinen joutuu tekemään pimeästi sivuhommia, useimmilla hihassa roikkuu nälkäinen lapsi. Sandran kohtaamien kollegoiden kasvoista voi lukea ne sisäiset ristiriidat, joita työn – siis omanarvontunnon – menettäminen tai sen uhka aiheuttavat ihmisessä. Tuttavalle ei tietenkään halua pahaa, mutta oman perheen napa on kuitenkin lähinnä.

Dardenne-veljesten tunnetuimmassa draamassa Lapsi (2005) pulaan hankkiutuneen naispäähenkilön kujanjuoksua seurattiin intensiivisesti ja läheltä. Samaan dokumentinomaiseen tapaan kamera kulkee Sandran rinnalla ja kasvattaa jännitettään elegantisti kuin paras trilleri. Teoksen vallitseva tunnetila on suorastaan kuristava ahdistus; mutta muutamassa kohdassa, musiikin vapauttamana, se laukeaa vapauttavaan nauruun.

Tässä elokuvassa ei ole mitään liikaa eikä liian vähän. Kaksi päivää, yksi yö on  maaliinsa osuva ajankuva sekä tinkimätön, eleettömyydessään kouraiseva puheenvuoro ihmisarvon ja sosiaalisen omatunnon puolesta.

Elokuvan ruumis ja sielu on Marion Cotillard. Viimeksi mestariteoksessa Luihin ja ytimiin (2012) häikäissyt näyttelijä vain paranee vuosi vuodelta. Sitkeänä Sandrana hänen varovaisessa hymyssään on enemmän surua kuin iloa. Tuo hymy polttaa läpi valkokankaan, ja kun se hetkeksi leviää silmiin asti, se valaisee koko maiseman. Jäljelle jää toivo.