Jos Ritva Lehtiö olisi 12-vuotiaana lihastautidiagnoosin saatuaan toiminut lääkäriltä saamiensa ohjeiden mukaan, hän mitä todennäköisimmin makaisi nyt unohdettuna laitoksessa. Kiitos hänen vanhempiensa päättäväisyyden ja Lehtiön itsensä kadehdittavan asenteen, tarinansa meille kertoo omassa kodissaan asuva pirteä eläkeläinen.
Ritva Lehtiö, 64, sairastaa lihasdystrofiaa, tarkemmin limb-girdle -nimistä tautia. Tauti ei ole kuolemaksi, kuten lääkäri Ritvalle viitisenkymmentä vuotta sitten ilmoitti, mutta samaisen lääkärin sanoin, ei elämä taudin kanssa ole paljon muutakaan.
– Olin varhaisteini, kun sain diagnoosin. Ensimmäiset oireet tulivat, kun alaraajani alkoivat heikentyä ja aloin kaatuilla. Myös portaiden nouseminen alkoi tuottaa hankaluuksia, joten vanhempani veivät minut lääkäriin, Ritva Lehtiö kertoo.
– Diagnoosin varmistuttua lääkäri totesi, että minun kannattaisi jättää koulu kesken, autella äitiä ja mennä sitten laitokseen kun en enää jaksa, mikä oli siihen aikaan hyvin tavallista, hän sanoo.
Ura lihastautiliiton aktiivina
Ritva vanhempineen ei lääkäriä kuunnellut. Päätettiin, että tyttö käy koulua niin kauan kuin pystyy, ja pystyihän hän. Muutamia vuosia myöhemmin hän viipotti pitkin yliopiston käytäviä ensin omin jaloin ja myöhemmin pyörätuolilla. Maisterin paperit saatuaan hän teki muun muassa käännöstöitä ja toimi Lihastautiliiton tiedottajana vuosikausia.
– Olin viisikymppinen kun jäin eläkkeelle, mutta tein vielä pitkään vapaaehtoistöitä Lihastautiliitossa ja Turun paikallisyhdistyksessä. Vasta hiljattain olen saanut sanotuksi, että en tee enää, vaan jään ihan oikeasti eläkkeelle, kuten muutkin ikäiseni.
Nykyisin Lehtiön arki kuluu siis leppoisasti lueskellessa ja koiran kanssa ulkoillessa.
– Nyt, kun vapaa-aikaa on entistä enemmän, olen taas alkanut opiskella ranskan kieltä, mikä jäi joskus muiden kiireiden takia kesken, hän kertoo innoissaan.
Vaikeavammaisuus ei estä elämästä
Lehtiöllä on käynyt sikäli hyvä tuuri, että hänen kotipaikkakunnaltaan Turusta löytyi Lehtiön sairastuessa 60-luvulla uusia menetelmiä hallitsevia fysioterapeutteja. Aivan tarjottimella Lehtiöllekään ei kuntoutusta tosin ojennettu, mutta sitkeän etsinnän jälkeen hän sai kaiken sen avun, mitä siihen aikaan ylipäätään oli mahdollista saada.
– Siinä mielessä olen todella onnekas, että olen sattunut syntymään Turussa, Lehtiö toteaa.
Kuntoutuksesta huolimatta tauti vei Lehtiön kolmekymppisenä pyörätuoliin, eikä hän nykyään pärjää enää laisinkaan yksin. Hän ei pysty liikkumaan juuri ollenkaan, ja hän tarvitsee apua melkein kaikissa arjen toimissa, muun muassa pukeutumisessa. Lehtiöllä onkin kotona apunaan ja tukenaan aviomiehen lisäksi henkilökohtainen avustaja ja Hertta-koira.
– Hertta auttaa minua esimerkiksi niin, että jos lenkiltä tullessamme pudotan kotimme sähköavaimen maahan, niin hän nostaa sen minulle, Lehtiö kehuu lemmikkiään.
Aivan, itsehän Lehtiö ei pystyisi avaintaan maasta noukkimaan. Kun kuuntelee Lehtiötä puhelimessa, aina välillä tahtoo unohtua, että tämä nainen todellakin on lähes täysin liikuntakyvytön. Hänen esimerkistään toivoisi ihmisten, niin terveiden kuin sairaidenkin, ottavan mallia. Vaikean vamman kanssa eläminen on elämisen arvoista, jos vain itse niin haluaa – sanoi lääkäri sitten mitä tahansa.
Studio55/Elina Rantalainen
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55 etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme Studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä sähköpostia osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.