(Apple/Capitol/EMI)
The Beatles-yhtyeen viime vuonna julkaistut remasteroidut cd:t olivat suuri menestys. Perusteellisesti entisöidyt ja taiten paketoidut levyt menivät kaupaksi niille, joilla levyt jo ennestään olivat, ja ne houkuttelivat myös paljon sellaisia, jotka aiemmin eivät Beatles-levyjä olleet hyllyynsä ostaneet.
Onnistunut kampanja on nyt innoittanut sekä John Lennonin perikunnan että Paul McCartneyn julkaisemaan soolotuotantoaan samalla menestysreseptillä. Ensimmäisenä kauppoihin ehtii John Lennon, jonka sooloalbumit julkaistaan remasteroituna osana Lennonin 70-vuotispäivän juhlallisuuksia. Lennonin sooloura jäi valitettavan lyhyeksi, ennen kuolemaansa joulukuussa 1980 hän ehti julkaista seitsemän sooloalbumia. Kahdeksas albumi julkaistiin postuumisti pari vuotta myöhemmin.
John Lennon/Plastic Ono Band (1970)
Lennonin ensimmäinen soololevy kuulostaa siltä, kuin hän olisi halunnut purkaa kaikki 30 ikävuotensa patoutumat yhteen albumiin. Kappaleessa Mother isänsä ja äitinsä hylkäämä Lennon huutaa tuskansa ulos korvia raastavalla tavalla. Lisää lapsuuden traumoja puretaan synkässä Working class hero –kappaleessa.
Rankoista aiheistaan huolimatta Plastic Ono Bandillä on hyvin intiimi ja paikoin myös herkkä tunnelma, jolle levyn alkuperäinen miksaus antaa enemmän oikeutta, kuin kymmenen vuotta sitten julkaistu uudelleenmiksaus. Koko soolouran kauneinta Lennonia kuullaan kappaleissa Love ja Hold on. Levyn huippukohta on kuitenkin kappale God, jossa rankan kiertue-elämän kovettama beatle viittaa kintaalla kaikille palvonnan kohteille, niin jumalille kuin Beatlesillekin.
Imagine (1971)
Kun pahimmat paineet oli saatu purettua ensimmäiseen soololevyyn, oli Lennonin kakkoslevy jo paljon helpommin kuunneltavaa tavaraa. Levyltä löytyvät hänen tunnetuimmat soolokappaleensa, hivelevän kauniit Imagine ja Jealous Guy.
Levyltä löytyy kuitenkin myös viiltävää ivaa entistä bändikaveria Paul McCartney:a kohtaan kappaleen How do you sleep muodossa. Kappaleessa kitarasoolon soittaa George Harrison näyttäen näin kenen puolella hän näiden kahden egon taistelussa oli.
Imagine on Lennonin soololevyistä tunnetuin ja menestynein, mutta se sisältää myös monta tuntemattomaksi jäänyttä Lennon mestariteosta. Levyn eteerisestä soundimaailmasta vastasi supertuottaja Phil Spector.
Some time in New York City (1972)
Imaginen menestys ei jatkunut seuraavan levyn kohdalla, vaikka tälläkin kertaa tahtipuikkoa heilutti legendaarinen Phil Spector. Lennonin ja hänen vaimonsa Yoko Onon yhteisalbumille Some time in New York City käänsivät selkänsä niin kriitikot kuin ostava yleisökin.
Syynä nuivalle vastaanotolle oli kappaleiden ylipoliittisuus (levyllä aiheina olivat mm. Pohjois-Irlannin miehitys, Yhdysvaltain huumepolitiikka ja rotusorto) sekä Onon osuus levyn kappaleissa (levyllä on vain kolme Lennonin sooloesitystä).
Levy on kuitenkin mainettaan parempi. Singlekappale Woman is the nigger of the world on sävellyksenä erinomainen ja Phil Spectorin runsas tuotanto sopii kappaleeseen erinomaisesti. Kappaleet John Sinclair ja New York City osoittivat, että Lennon osasi edelleen myös rockbiisin säveltämisen. Jopa Yoko Onon Sisters o sisters on kuuntelemisen arvoinen renkutus.
Mind Games (1973)
Lennon palasi peruspopin pariin seuraavalla levyllään, josta puuttuivat niin poliittinen sanoma, lapsuuden traumat kuin ilkeät heitot entisiä kollegoja kohtaan. Mind Games on Lennonin soololevyistä anonyymein, hitiksi nousi ainoastaan levyn nimikappale, ja levyn askeettinen sovitus (ilman Spectorin hehtaarijousia) jättää kappaleet varsin harmaaksi massaksi. Tässä suhteessa vuonna 2002 tehty uusi miksaus on enemmän eduksi levyn kappaleille kuin nyt julkaistava alkuperäinen versio.
Walls and Bridges (1974)
Vaikka vuotta myöhemmin julkaistu Walls and Bridges oli kappalevalikoimaltaan hyvin samantyyppinen edeltäjänsä kanssa, onnistui se tuotantona paljon paremmin. Rikkaat sovitukset ja onnistunut äänitys tekevät albumista miellyttävää kuunneltavaa, ja levyltä nousee monta huippukohtaa.
Menevä Whatever gets you through the night oli John Lennonin ensimmäinen ykköshitti Yhdysvalloissa. Toista ääripäätä edustaa levyn toinen singlejulkaisu #9 dream, joka jousisovituksensa kanssa jatkaa siitä mihin Imagine ja Jealous guy kolme vuotta aikaisemmin jäivät.
Rock 'n' Roll (1975)
Ennen ryhtymistään täysipäiväiseksi koti-isäksi, Lennon kokosi albumillisen rock-klassikoita. Levyn äänitys alkoi jo kaksi vuotta aiemmin katastrofaalisissa bailusessioissa Phil Spectorin kanssa. Lopullisen muotonsa levy sai viiden päivän pikaäänityksissä vuoden 1974 lopulla (levyn monimutkaisesta historiasta lisää täällä).
Viihdyttävän levyn hienoin yksityiskohta on levyn kansi, jossa 20-vuotias Lennon nojaa hampurilaisen talon ovenpieleen muiden Beatles-jäsenten vilahtaessa ohi.
Double Fantasy (Stripped down) (1980/2010)
John Lennonin viimeiset levyt olivat Some time in New York City:n tapaan tiivistä yhteistyötä Yoko Onon kanssa. Double fantasy sisältää vain seitsemän John Lennonin kappaletta ja saman verran Yoko Onon sävellyksiä. Tästä huolimatta levy on eittämättä Lennonin vahvin soololevy Imaginen rinnalla. Double Fantasy esittelee aikuistuneen John Lennonin, joka on sinut uuden perheenisän roolinsa kanssa, mutta jonka sävelkynä on kaikkea muuta kuin ehtynyt.
Seitsemän laadukkaan raidan seasta Lennonin koko tuotannon parhaimmistoon nousevat levyn käynnistävä Just like starting over, Watching the wheels ja parhaita Beatles-perinteitä kunnioittava rakkauslaulu Woman. Kriitikoille ja yleisölle ei suotu mahdollisuutta suhtautua levyyn objektiivisesti, sillä Lennon murhattiin kotitalonsa edustalla vain kolme viikkoa levyn julkaisun jälkeen. Murha nosti albumin listojen kärkeen kaikkialla.
Double fantasy julkaistaan tällä kertaa tuplacd:nä yhdessä Stripped down -version kanssa. Stripped down -albumilla kappaleet on miksattu uudelleen karsien pois suuren osan jälkikäteen äänitetyistä instrumenteista ja taustalauluista. Näissä versioissa Lennonin efekteistä riisuttu laulu nousee pääosaan.
Milk and Honey (1984)
Ennen kuolemaansa Lennon oli ehtinyt käynnistää kahdeksannen soololevyn nauhoitukset. Yoko Ono kokosi näistä äänityksistä ja omista uusista kappaleistaan albumin Milk and Honey, joka on Double Fantasyn tapaan rakennettu "John kysyy, Yoko vastaa" -tyylisen vuoropuhelun muotoon.
Levy sisältää monta hienoa Lennon-sävellystä (parhaana levyn aloittava I'm stepping out), mutta levyn soundit muistuttavat siitä tosiseikasta, että työ uusien kappaleiden kanssa jäi kesken. Jos nämä lähinnä studiodemoilta kuulostavat äänitykset olisi tuotettu kunnolla loppuun saakka (kuten tehtiin George Harrisonin postuumin Brainwashed-albumin kanssa), olisi levy Double Fantasyn tasoinen täysosuma. Varsinkin, kun Yoko Onon kappaleet ovat parasta, mitä hän on Lennon-Ono yhteisalbumeille tehnyt.
---
Lennon-remasterit noudattavat hyvin pitkälle Beatles-remasterointien kaavaa. Vanhat äänitykset on entisöity huolella ja harkiten. Levyt on pakattu runsaasti kuvia ja tietoa sisältäviin pahvikansiin. Levyjen edellisestä masteroinnista on kulunut kuitenkin vain muutama vuosi, joten ihmettelen mihin näitä uusia julkaisuja nyt tarvitaan.
Julkaisujen linjattomuutta korostaa myös se, että tällä kertaa albumit julkaistaan alkuperäismiksauksina, kun muutama vuosi sitten samoja levyjä myytiin kovalla metelillä uudelleen miksattuina. On makuasia kummasta pitää enemmän, mutta molempia versioita ei kukaan hyllyssään tarvitse.
Alkuperäisalbumien julkaisun yhteydessä julkaistaan myös 15 raidan kokoelma-cd Power to the people, jolta löytyvät mm. albumeilta puuttuvat singlekappaleet Happy Xmas, Cold Turkey, Give peace a chance ja Instant Karma. Uusi kokoelma on kuitenkin täysin turha julkaisu, sillä viisi vuotta sitten julkaistu kahden cd:n Working class hero: The definitive Lennon sisältää paremmin valikoidun 38 kappaleen kokoelman Lennonin tuotantoa.
teksti: Mikko Suhonen