Janne Virkkunen: Päivälehden mies, WSOY
Helsingin Sanomat on pudonnut jalustalta sinne samaan Grand Canyoniin, missä koko media elää murroskautta – paitsi verovaroin kustannettu Yle, joka nyt katsoo ylängöltä muita alas.
Janne Virkkunen on viimeinen HS:n suuruuden aikojen vastaava päätoimittaja (1991-2010), vaikka levikki lähti trendinomaiseen laskuun jo 1990-luvun puolivälissä.
Kirjasta on turha etsiä viisasten kiveä median nykyongelmiin. Nykyistä Helsingin Sanomia Virkkunen tuntuu seuraavan apeana.
Virkkunen arvostelee reippaasti seuraajaansa Mikael Pentikäistä. Hänen mielestään Mikaelin keskustalainen tausta ja lestadiolaisuus oli huono yhdistelmä nuorsuomalaisen lehden vastaavalle päätoimittajalle.
Virkkunen ei halunnut tabloidia – päinvastoin kuin Pentikäinen – vaan kavennetun broadsheetin. Lehtiformaatista hänen suosikkinsa on Financial Times.
Myös journalismin ja toimituskulttuurin rapistuminen huolettaa: 24 tunnin huolella rakennettu uutisvirta vaihtuukin helposti 24 tunnin mielipidevirraksi.
– Mielipiteet ovat halpoja, ja vasta raskas taustatyö todella maksaa.
Toimittajien kommenttien lisääntyminen alkoi 2000-luvun lopussa häiritä Virkkusta. Taso ei ollut riittävän hyvä.
– Sanoinkin kerran, että olisi hyvä, jos lehden voisi aamulla lukea kiusaantumatta.
Nykyinen HS on Virkkusen mielestä taas täynnä toimittajien omaa ja heidän sukulaistensa elämää.
– Olen pohtinut, mistä moinen lapsellisuus on lähtenyt liikkeelle. Kirjoitukset muistuttavatkin hyvin paljon naistenlehdissä julkaistavia juttuja.
Virkkunen ei ymmärrä, miksi Pentikäisen piti lähettää kokeneita, hyviä toimittajia eläkkeelle, mutta myöntää, että itse hän päätyi pakosta samaan ratkaisuun.
Virkkunen ei usko myöskään, että lehti tarvitsisi lisää provokaatiota ja moraalia, kuten esimerkiksi Kauppalehden päätoimittaja Arno Ahosniemi on peräänkuuluttanut ja jota netti on nykyään täynnä.
– Uskon siihen journalismin vanhaan perussääntöön, että journalistin pitää säilyttää pää kylmänä, vaikka sydän sykkisi kuinka kuumana.
"Eduskunta on vähän kuin aikuisten sisäoppilaitos"
– On kummallista, millaisia mörköjä nähdään siellä, missä niitä ei ole, Virkkunen kirjoittaa.
Virkkunen ei ymmärrä, miksi esimerkiksi Bilderberg-ryhmän kokouksia pidetään kansainvälisenä salaseurana.
Hesarin entinen rikostoimittaja Harri Nykänen iski jopa Virkkusen hölkkäklubi Vellivaara Marathon Societyyn tutkiakseen, mitä tässä salaseurassa juonittiin.
– Olisikin juonittu, mutta kyseessä oli juoksukerho, joka kävi lenkin päälle saunassa ja joskus syömässä.
Mutta ehkä eniten yllätyksenä ja puskan takaa Virkkuselle tuli ns. kalapuikkoviikset-juttu.
– Olin aamulla pudota tuoliltani, kun luin tämän jutun, ja tiesin heti odottaa vaikeuksia.
"Eduskunnan naisten mielestä joukko mieskansanedustajia käyttäytyy sopimattomasti. Miten nämä miehet vastaavat väitteisiin?"
Näin vauhdikkaasti Tanja Aitamurto aloitti tammikuussa 2008 juttunsa sunnuntaisivuilla.
"Maakunnan miehet, iältään keski-ikä plus. Seksistisiä wannabe-alfauroksia. Kalapuikkoviiksisektori."
Ongelma oli, että jutussa kansanedustajat nimettiin syyllisiksi ja heiltä kyseltiin heidän omaa näkemystään.
– Olin ollut 11 vuotta eduskuntatoimittajana. Tiesin vallan hyvin, että eduskunta on vähän kuin aikuisten sisäoppilaitos, jossa tapahtuu kaikenlaista, mitä ihmisten välillä muutoinkin tapahtuu.
Julkisen sanan neuvostolta tuli tietenkin moitteet. Julkisessa häpeäpaalussa olleet kansanedustajat ottivat syytökset raskaasti, mutta vain yksi, oululainen Lyly Rajala teki poliisille tutkintapyynnön.
– Siellä voitimme, ja onneksi asian oli pannut vireille Rajala – hän oli luullakseni ainoa henkilö, jota vastaan saatoimme voittaa jutun oikeudessa. Muita vastaan olisi varmaan tullut tappio.
Virkkusta itseään ei syytetty mistään, sillä lainsäädäntö oli muuttunut.
Virkkunen Tarja Halosesta: Kaksi kautta on pitkä aika, kun eväät eivät riitä