Itäsaksalaiset vapauttivat itse itsensä

DDR:n johtaja Erich Honecker sanoi tammikuussa 1989, että „muuri on pystyssä vielä viidenkymmenen ja sadankin vuoden päästä, jos syitä muurin rakentamiseen ei ole poistettu”. Käytännössä kommunistisen Itä-Saksan valtakoneisto yritti säilyttää ”viljelijä- ja työläisvaltionsa” sulkemalla silmänsä ulkopuolisilta paineilta; ongelmien odotettiin haihtuvan itsestään, kun ongelmille ei tehdä mitään. Kansainväliset edellytykset vallankumoukselle olivat kuitenkin jo olemassa ja tavalliset itäsaksalaiset sekä ymmärsivät että uskalsivat käyttää tilannetta hyväkseen.

Berliinin muurin rakentaminen aloitettiin elokuussa vuonna 1961. Kun muuraustyöt olivat jo käynnissä, Itä-Saksan silloinen johtaja Walter Ulbricht yritti vielä vakuutella, ettei ”kenelläkään ole aikomusta rakentaa muuria”.

Saksa oli vuonna 1949 jaettu toisen maailmansodan jälkipyykissä kahtia. 12 vuotta myöhemmin DDR:stä tehtiin virallisesti vankila, diktatuuri, joka ei sallinut kansalaistensa matkustaa vapaasti ulkomaille - ei edes omien sukulaisten luo Länsi-Saksaan.

Yli kymmenen vuotta Saksojen suhteet olivat erittäin jännittyneet. Jaettu Berliini oli yksi kylmän sodan karuimmista näyttämöistä. Länsi-Saksan talous kukoisti, mutta itä keikkui koko ajan konkurssin partaalla.

70-luvulla Länsi-Saksan liittokansleri Willy Brandt käynnisti kuuluisan itä-politiikkansa ja Saksojen suhteet lämpenivät. DDR sai lännestä kipeästi kaipaamaansa pääomaa ja vastapalvelukseksi matkustusrajoituksia väljennettiin.

80-luvulla rautaesiripun itäpuolella alkoi kuohua. Mihail Gorbatshovin valtaannousun jälkeen uudistustuulet puhalsivat myös Moskovassa. Honecker ja muut DDR:n mahtipuolueen SED:n johtajat eivät silti nähneet mitään tarvetta muuttaa linjaansa.

Vuosina 1988 ja 1989 DDR jäi yksin kahden tulen väliin: Neuvostoliitossa, Puolassa ja Unkarissa uudistukselliset voimat jylläsivät ja toisaalta Länsi-Saksan vetovoima kasvoi vastustamattomaksi. Toukokuussa 1989 tapahtui se, mihin ei kukaan DDR:ssä enää jaksanut uskoa: toisinajattelijat protestoivat avoimesti kunnallisvaalien väärinkäytöksiä vastaan ja kaduilla nähtiin ensimmäisiä mahtipuoluetta moittivia mielenosoituksia. Leipzigissa toisinajattelijat alkoivat kokoontua joka maanantai Nikolain kirkossa ja sen ympäristössä.

Yhä useammat anoivat matkustuslupaa ulkomaille ja monet lähtivät rohkeasti yrittämään ilman lupia länteen Unkarin ja Itävallan kautta. DDR:n lähetystöt Prahassa ja Varsovassa täyttyivät loikkaamishaluisista.

Iso osa itäsaksalaisista halusi kuitenkin edelleen saada aikaan muutoksia omassa maassaan; oppositio järjestäytyi ja yritti todistaa valtaapitäville, että massamuutto länteen oli signaali koko valtion vääjäämättömästä murenemisesta. 9. lokakuuta Leipzigin keskustaan kokoontui 70000 ihmistä, mutta Pekingin taivaallisen rauhan aukion kaltaista pelättyä verilöylyä ei nähty.

Mikään ei enää herättänyt Honeckeria, joka halusi juhlia Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatshovin kanssa 40-vuotista saksalaista sosialismia mahdollisimman pompöösisti. ”Elämä rankaisee niitä, jotka tulevat liian myöhään”, Saksojen yhdistymisen kummisetä Gorbatshov varoitti DDR:n johtajaa.

18. lokakuuta 1989 Erich Honecker ymmärsi viimein luopua vallasta. Hänen seuraajansa Egon Krenzin muutoslupaukset tulivat liian myöhään. Itäsaksalaisten virtaa länteen naapurimaiden kautta ei enää pystytty patoamaan ja massamielenosoituksissa vaadittiin nyt vain ja ainoastaan matkustusvapautta.

Berliinin muuri ehti olla pystyssä 28 vuotta, kaksi kuukautta ja 27 päivää. Illalla 9. marraskuuta päätös matkustusrajoitusten väljentämisestä muuttui tiedotustilaisuudessa puolivahingossa päätökseksi avata muuri kokonaan ja saman tien. Monille tuo ilta on Saksan sodanjälkeisen historian onnellisin.

3. lokakuuta vuonna 1990 Saksat yhdistyivät.