Ohjaus: Ridley Scott. Käsikirjoitus: Ken Nolan, perustuu Mark Bowdenin kirjaan. Kuvaus: Slavomir Idziak. Leikkaus: Pietro Scalia. Musiikki: Hans Zimmer. Lavastus: Arthur Max. Tuotanto: Jerry Bruckheimer, Ridley Scott. Pääosissa: Josh Hartnett, Eric Bana, Ewan MacGregor, Tom Sizemore, Sam Shepard. Kesto: 145 min.
Sota terrorismia vastaan on hyvä kasvualusta myös menestyville sotaelokuville. Kunhan moraali ja prioriteetit ovat kunnossa, voidaan sotaviihteellä taas lyödä rahoiksi ja kupata katsojien agressiohermoja. Ensimmäisten joukossa haaskalla on viime aikoina megamenestynyt tuottaja Jerry Bruckheimer, jonka edellinen suurhanke Pearl Harbor tosin notkahti oman valtavan painolastinsa alla.
Nyt Bruckheimer pelaa varman päälle ja on palkannut viimeaikojen kuumimman ohjaajan Ridley Scottin (Gladiaattori, Hannibal) tuomaan taalat kotiin. Isku Mogadishuun on taattua ryminäviihdettä, mutta sotaelokuvien saralla se on varsin kasvoton ja häilyvä. Toki se raportoi tehokkaasti parin vuorokauden järjettömyydestä, jossa 19 amerikkalaissotilaan lisäksi henkensä Somalian pääkaupungin Mogadishun kaduille heitti toistatuhatta somalia.
Mark Bowdenin amerikkalaisten erikoisjoukkojen sekä somalien haastatteluihin pohjaavaan kirjaan perustuva elokuva kertoo siis lyhyen aikajakson lokakuulta 1993, jolloin jenkkisotamasiinan erikoisjoukot suuntasivat vispilänsä ja humveensa Mogadishun keskustaan, täsmäiskuun, jonka tarkoitus oli vangita somalisotapäällikkö Mohammed Farrah Aididin läheisiä adjutantteja. Tiedustelu kuitenkin petti ja pian jenkkisoltut olivat ripoteltuina pitkin kaupunkia hampaisiin asti aseistautuneiden sissien tulituksesssa. Kirjan ja elokuvan alkuperäisnimi Black Hawk Down tarkoittaakin helikopteria, jonka somalien sinkomiehet onnistuivat pudottamaan ja jonka seurauksena koko operaatio levisi käsistä.
Dokumentaarisuus jomottaa siis mukavasti takaraivossa ja sitä suonta Scott iskeekin lataamalla naaman eteen taidokkaan rosoista visuaalista juoksutusta, jossa televisiomainen kuvavirta sekoittuu loisteliaisiin kuvaefekteihin urbaanin sodan melskeestä. Ohjaaja on myös saanut pidettyä taka-alalla pahimmat bruckheimerit eli uskonnollissävytteisen paatoksen ja karamellikuvat - teknologian ylivallan julkituonnin rokkimusiikin säestyksellä pärisevine koptereineen tuottajamoguli on kuitenkin saanut pitää.
Tositaustastaan huolimatta leffa keskittyy useimpien sotaelokuvien tapaan massasotilaista erotettuun pienempään kollektiiviin, josta kiinnostavia yksilöitä sitten yritetään kaivaa esille. Suvantokohtien vähyys ja sotapoikien karisman puute ja toisaalta myös tarinan yksioikoisuus tekevät tämän kuitenkin varsin vaikeaksi. Samaistumista haittaa tietenkin järjetön koko ajan päällä oleva teurastus, mutta myös fragmentaarisuus, joka kyllä luo meininkiin sodan tuntua, mutta pilkkoo elokuvan pieniksi siivuiksi ja jättää kypärien alla mulkoilevat kaverit kovin ohuiksi.
Josh Hartnett yrittää täysillä vihreänä kersanttina, mutta jää yhtä valjuksi kuin Pearl Harborissakin. Ewan MacGregorin suoritus toimistomiehestä pyssymieheksi (ja oikeassa elämässä lopulta lapsenraiskaajaksi) muuntautuvana sotamiehenä jää myös varsin häilyväksi. Pisteet kerää kotiin puolestaan Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryanissa kessun natsoja kantanut sotaleffaveteraani Tom Sizemore, jonka roolityössä on se tarvittava potku persauksille. Myös sodanjohtoparakissa hikoilevaa kentsua esittävä Sam Shepard on hyvä.
Niin Ridley Scott kuin Jerry Bruckheimerkin ovat elokuvan huippuammattilaisia ja Isku Mogadishuun on taidokas sotaelokuva. Tappamisen ja pyssynpaukuttelun sekä hienosti toteutettujen tehosteiden aiheuttaman hämmennyksen jälkeen käteen jää kuitenkin pirun vähän sisältöä - "maailmanpoliisin arkipäivää", tai "kaveria ei jätetä somalin tapettavaksi" lienee leffan tämänhetkinen sanoma. Millainen olisikaan samasta kahakasta ollut Oliver Stonen versio?
Teksti: Jari Rantala
Kuva: FS Film