La piel que habito, Espanja 2011. Ohjaus: Pedro Almodóvar. Käsikirjoitus Thierry Jonquetin romaanin pohjalta: Pedro Almodóvar, Agustin Almodóvar. Kuvaus: José Luis Alcaine. Leikkaus: José Salcedo. Musiikki: Alberto Iglesias. Tuotanto: Agustin Almodóvar. Pääosissa: Antonio Banderas, Elena Anaya, Jan Cornet. Kesto: 117 min.
Odotan aina yhtä malttamattomana Pedro Almodóvarin uutta elokuvaa. Hänen tarinansa ja henkilönsä ovat pakkomielteisiä, kieroutuneita ja yleensä pakahduttavan koskettavia. Mitään normitavaraa Almodóvar ei tarjoile myöskään uutuudessaan Iho jossa elän. Tarina on nokkela mutta myös kylmä, julma ja väkinäinen.
Antonio Banderas palaa Almodóvarin ohjaukseen 20 vuoden tauon jälkeen. Hän on elokuvan plastiikkakirurgi Robert Ledgard, tarinan tohtori Frankenstein.
Ledgardin vaimo on palanut pahoin auto-onnettomuudessa ja sittemmin menehtynyt, mikä on saanut miehen omistamaan aikansa keinotekoisen ihon kehittämiselle. Kokeita varten tarvitaan myös koehenkilöitä. Yksi heistä on yksityisklinikan ikkunattomassa luksusvankilassa elävä nuori ja kaunis Vera (Elena Anaya), josta kirurgi näyttää muokkaavan edesmenneen vaimonsa näköisolentoa.
Henkisesti ailahteleva Vera kokeilee vuoroin itsemurhaa, vuoroin Ledgardin viettelemistä. Pikkuhiljaa naisen traaginen tarina alkaa aueta.
Elokuvassa on ennenkin Almodóvarin elokuvissa nähtyjä aineksia: suuria salaisuuksia, valheita, petoksia ja murhia, seksuaalisen identiteetin tutkiskelua ja tragedian järkyttämiä äitejä. Nyt mukana on myös tieteiskauhun aineksia, jotka eivät oikein istu Almodóvarille ominaiseen tukahdutettujen ja välillä ryöppyävien tunteiden maisemaan.
Kuten ohjaajan elokuvissa aina, menneisyys kummittelee sinnikkäästi nykyhetkessä. Kun Ledgardin taloon murtautuu karnevaaliasuinen mies, kertomuksen kimurantit henkilösuhteet alkavat paljastua ja valtasuhteet heilahdella.
Almodóvar tirkistelee yhdessä katsojan kanssa vartaloita, ilmeitä, koteja, vaatteita, kirjoja ja ihmisten yksityisiä hetkiä. Hän saa virheettömän kauniin Elena Anayan hehkumaan valkokankaalla ja Antonio Banderasin taipumaan hillittyyn ja hallittuun pahuuteen. Henkilöhahmot käyvät läpi vapisuttavia hetkiä, mutta katsoja ei koe niitä heidän kanssaan vaan katsoo etäältä ja epäuskoisena tätä perverssiä melodraamaa.
Elokuvan pinta on todella kaunis: ihmiset, esineet ja ympäristöt näyttävät upeilta. Miljöillä ja sisustusratkaisuilla lienee esikuvansa, mutta monet taideviittaukset jäävät hämäriksi. Elokuvan totinen sävy muistuttaa 1950-luvun kömpelöitä tieteiselokuvia, mutta tahattoman komiikan tarjoamia huojentavia suvantohetkiä ei tule.
Almodóvarin luottosäveltäjä Alberto Iglesias auttaa ohjaajaa tehokkaasti rakentamaan pelkoa ja epätoivoa. Mutta Almodóvar on nyt niin innostunut tyylittelyleikistä, että on antanut muodon mennä sisällön edelle. Hänen kahdeksastoista pitkä elokuvansa jättää jälkeensä vain tunteen muodon suvereenista hallinnasta sen sijaan että se vakuuttaisi tarinankerronnan lumoavista mahdollisuuksista.
Teksti: Minna Karila