Vaikka moni uskoo taruolentojen olemassaoloon, ainakin Fidzisaaren merenneito ja Cottingleyn keijukaiset osoittautuivat huijauksiksi.
Maailma on täynnä myyttisiä olentoja, joista osa on vain rahanahneiden tai huomiota hakevien ihmisten temppuja. Helmi listasi myyttiset olennot, jotka paljastuivat huijauksiksi.
Vuonna 1842 brittiläinen luonnontieteilijä J. Griffin saapui New Yorkiin mukanaan Fidzisaaren merenneidon luuranko. Paikallinen lehdistö oli saanut jo etukäteen vihiä aivan uudenlaisesta löydöstä ja tungeksi katsomaan tätä "merten outoa olentoa".
Koska valokuvaus ei vielä ollut kaikkien ulottuvilla, media ei saanut otetuksi kuvia merenneidosta. Griffinin toveri, showmies P. T. Barnum kuitenkin tarjosi anteliaasti lehtimiehille kuparipiirroksia, joissa esiintyi perinteinen kaunis ja rintava merenneito. Lehden painoivatkin artikkeleita uudenlaisesta merten olennosta perinteisen merenneidon kuvalla varustettuna, ja kun Griffin suostui asettamaan merenneidon näytille New Yorkiin, kansa tungeksi paikalle nähdäkseen vilauksen merten viettelijästä.
Todellisuudessa J. Griffiniä ei ollut olemassakaan, ja merenneitokin oli apinan ja kalan luurangoista valmistettu huijaus. Luonnontieteilijänä esiintyi "merenneidon" itselleen ostaneen P. T. Barnumin toveri. Barnumin tarkoituksena oli vain huijata rahat hyväuskoiselta yleisöltä, joka halusi nähdä aivan uudenlaisen olennon.
Näkemys Fidzisaarten merenneidon ulkonäöstä, katso kuva!
Vuonna 1872 Australiasta löydettiin aivan uudenlainen kala, jolla oli ankan nokka ja keuhkokalan pää. Outoa kalaa ei kuitenkaan säilytetty: sen kalastaneet tilalliset nimittäin paistoivat ja tarjosivat kalan paikalla olleelle Brisbanen museon johtajalle! Johtaja Carl Staiger luonnosteli kuvan kalasta ja nautti sen sitten lounaaksi.
Staiger esitteli piirroksensa luonnontieteilijä Francois Laportelle, joka uskoi sen olevan uusi eläinlaji. Kala sai nimekseen latinalaisen nimen Ompax spatuloides. Kala oli australialaisia villieläimiä esittelevässä luettelossa 30 vuoden ajan, vaikka toista samanlaista ei löydetty.
Myöhemmin Staigerin piirroksia tutkineiden tiedemiesten mukaan "kala" oli koottu useiden eläinten osista.
1900-luvun alussa 10-vuotias Frances Griffiths ja 16-vuotias Elsie Wright väittivät Elsien isälle nähneensä perheen puutarhassa keijukaisia. Kun isä ei uskonut, tytöt päättivät todistaa hänen olevan väärässä: he pyysivät Elsien isän kameran lainaksi ja palauttivat valokuvauslevyn keijukaisten kuvilla varustettuna. Pian kuvia siunaantui lisää: jokaisessa myyttiset, sirot keijukaiset tanssivat nuorten tyttöjen ympärillä.
Monien käänteiden kautta keijukuvien kopiot päätyivät kirjailija Arthur Conan Doylen käsiin. Doyle, joka tuli tunnetuksi luomastansa salapoliisi Sherlock Holmesin hahmon ansiosta, uskoi kuvien olevan aitoja ja pyysi ystävänsä välityksellä lisäkuvia keijukaisista. Saatuaan pyytämänsä otokset käsiinsä Doyle oli haltioissaan. Hän julkaisi kuvat keijuja käsittelevässä teoksessa vuonna 1922.
Elsen isä uskoi alusta saakka kuvien olevan väärennöksiä, mutta keijuja kuvanneet tytöt kielsivät huijauksen useissa haastatteluissa. Vasta vuonna 1981 Frances tunnusti, että kuvia oli valotettu pitkän aikaa ja "keijut" olivat olleet paperikuvia, jotka pysyivät pystyssä hattuneulojen avulla.
Cottingleyn keijukaiset, ensimmäinen tyttöjen ottama kuva
Cottingleyn keijukaiset, toinen tyttöjen ottama kuva
Lue myös:
Lähteet: Eric Chaline: Maailmanhistorian suurimmat huijaukset ja ihmiset niiden takana, Schilds 2011
Wikipedia
Kuvat: Colourbox