Alkuperäinen nimi: Confessions of a Shopaholic. USA 2008. Ohjaus: P.J. Hogan. Käsikirjoitus: Tim Firth ja Tracey Jackson – Sophie Kinsellan romaaneista. Tuotanto: Jerry Bruckheimer. Kuvaus: Jo Willems. Leikkaus: William Goldenberg. Musiikki: James Newton Howard. Pääosissa: Isla Fisher, Hugh Dancy, Joan Cusack, John Goodman, John Lithgow, Kristin Scott Thomas. Kesto: 105 min.
No huh huh, aika ajoin on todella vaikea uskoa, että eletään 2000-lukua ja (ainakin oletettua) sukupuolten tasa-arvon aikaa. Australialaisen P.J. Hoganin (Kuka sanoo tahdon, 1997; Tahdon naimisiin, 1993) ohjaama Himoshoppaajan salaiset unelmat (Confessions of a Shopaholic, 2009) on tässä mielessä huima loikka ajassa taaksepäin.
Eihän tämänkaltaista komediaa pidä toki ottaa edes puolittain tosissaan. Sophie Kinsellan viihderomaaneihin perustuva Manhattan-höpsöttely seuraa äärimmilleen kärjistetyn päähenkilönsä, Rebecca Bloomwoodin (Isla Fisher), edesottamuksia shoppailupakkomielteen ja uuden työpaikan vinhaan vaihtuvissa haasteissa.
Ylivoimaisiksi käyneiden luottokorttilaskujen maksaminen ajaa Rebeccan toimittajaksi komean Luke Brandonin (Hugh Dancy) johtamaan talouslehteen. Tutustuessaan paremmin salskeaan työnantajaansa neito pyrkii samalla opettelemaan uutta, kohtuullisempaa kuluttajakäyttäytymistä.
Tiedossa on siis tukku arvokkaita, jos kohta ilmeisiä elämänopetuksia. Rima ei tosin ole korkealla, jos ottaa vertailukohdaksi elokuvan alussa kuultavan viisauden: "Kukaan mies ei rakasta sinua niin kuin muotiliike".
Himoshoppaajan salaiset unelmat on jälleen yksi uusi variaatio Sinkkuelämää (Sex and the City)-kirjoittajan Candace Bushnellin aloittamasta trendistä. Hoganin Himoshoppaaja, kuten niin monet muut kloonisarjat, ohittaa kuitenkin tyystin ne Sinkkuelämän ansiot, joiden takia sarjan katsomisesta kasvoi jotain aivan muuta kuin sielutonta shoppailukulttuurin seuraamista.
Rebecca Bloomwoodin hahmoon on ihan eri tavalla vaikea samaistua kuin vaikkapa Bushnellin persoonalliseen naiskvartettiin. Rebecca on kömpelö ja kulmikas, ja useimmiten melko kypsymättömällä ja nololla tavalla. Slapstickillä on omat hetkensä, mutta liika on liikaa tässäkin tapauksessa.
Sanomista löytyy toisaalta myös elokuvan mieskuvasta, jonka tahdottomana keulakuvana jähmeilee sinänsä sympaattinen Hugh Dancy (Evening, 2007). Sivurooleihin hukataan tyystin myös Kristin Scott Thomasin ja John Lithgowin lyömättömät karismat.
Pari hauskaa hetkeä elokuva kyllä tarjoaa, ja eräs niistä liittyy – kuinka ollakaan – Suomeen ja suomenkieleen. Paljastettakoon sen verran, että oman hilpeän Hollywood-hetkensä saavat muun muassa sauna ja korvapuustit.
Teksti: Outi Heiskanen