Ruotsi, 2001. Käsikirjoitus ja ohjaus: Anders Nilsson. Kuvaus: Per Arne Svensson. Leikkaus: Darek Hodor. Tuotanto: Joakim Hansson. Pääosissa: Jakob Eklund, Samuel Föhler, Alexandra Rapaport. Kesto: 112 min.
Ruotsalaisten dekkareiden suosio on levittäytynyt kirjallisuudesta elokuvaan. Valkokankailla on nähty mm. Sjöwallin & Wahlöön komisario Beck, Jan Guilloun agentti Hamilton sekä Liza Marklundin Annika Bengtzon. Ruotsalaiset elokuvantekijät ovat rakentaneet jännitystä myös todellisten tragedioiden, kuten Olof Palmen murhan ympärille. Henkivartijoiden ohjaaja-käsikirjoittaja Anders Nilsson sanoo elokuvansa taustalla olevan järjestäytyneen rikollisuuden todelliset tapaukset. Kytkökset todellisuuteen lienevät kuitenkin varsin löyhät, sillä tarina etenee suoraviivaisen toimintaelokuvan ehdoin.
Skandinaavisessa dekkarikirjallisuudessa päähenkilöiden arki ja yksityiselämän kuviot ovat tavallisesti saaneet yhtä suuren painoarvon kuin ratkaistavissa oleva rikos. Lukija kiinnostuu yhtä paljon komisario Beckistä tai reportteri Annika Bengtzonista ihmisenä kuin asioista, joita he selvittelevät tai joihin he sotkeutuvat. Näin ei ole Henkivartijoissa, jolla ei tosin olekaan kirjallista pohjaa. Johan Falk (Jakob Eklund) on Anders Nilssonin luomus, mies joka toimii eikä turhia selittele. Kirjan sivuilla hän olisi kuolettavan tylsä henkilöhahmo, mutta valkokankaalla mukiinmenevä ja astetta älyllisempi versio Bruce Willisistä.
Elokuva kuvaa Baltiasta länteen tunkeutunutta uudenlaista rikollisuuden aaltoa, johon kuuluvat väkivaltaiset yritysvaltaukset ja kidnappaukset. Niistä selviää yleensä vain isolla rahalla ja henkilökohtaisilla henkivartijoilla, nykyajan samurailla. Anders Nilssonin elokuvassa pyssyt paukkuvat, veri lentää eikä armoa tunneta. Uuden mafian lonkerot ulottuvat niin syvälle, ettei sitä vastaan kamppailu onnistu länsimaisia laki- tai moraalikoodeja noudattaen.
Henkivartijoissa on tolkuton määrä amerikkalaisten toimintaelokuvien kliseitä. Henkilöiden toiminta motivoidaan ohuesti menneisyyden selvittämättömillä traumoilla, siis naiivilla kotipsykologialla. Olisi hauska joskus nähdä, että ajastettu pommi saataisiin puretuksi aiemmin kuin sillä vihonviimeisellä sekunnilla ennen laukeamista. Elokuvan musiikkikin noudattaa kliseemaailmaa, jossa bassot ja viulut säestävät jokaikistä hiukankin hiipivää kohtaa. Onkin siis saavutus, että näistä Hollywoodin jähmeistä kaavoista huolimatta elokuva onnistuu olemaan erittäin jännittävä, usein jopa piinallinen.
