Suomi tarvitsee kyvykkäitä ja työtä pelkäämättömiä meppejä, sillä he joutuvat paljon vartijoiksi: oikeaan aikaan oikeassa paikassa mepillä on enemmän valtaa kuin hallituksen ministerillä, kirjoittaa Helena Petäistö kolumnissaan.
Peräti 75 prosenttia Suomen lainsäädännöstä tulee Brysselistä, ja noin puolet siitä menee europarlamentin mankelin läpi. Brysseliin ja Strasbourgiin lähtijöiltä vaaditaan siis paljon enemmän kuin Arkadianmäen valtiopäivämiehiltä ja -naisilta. Kyseessä ei todellakaan ole mikään turistimatka.
Toukokuussa 2011 oli Strasbourgin täysistuntosali täpötäynnä. Menossa oli debatti kaikkia kiinnostavasta aiheesta, josta vielä äänestettäisiin kaksi päivää myöhemmin.
Parlamentin puhemies jakeli puheenvuorot totuttuun tapaan: ensin saivat puhua poliittisten ryhmien puheenjohtajat, ensimmäisenä suurimman ryhmän eli maltillisen oikeiston, EPP:n, edustaja, sitten sosialistiryhmän, liberaaliryhmän ja vihreiden puheenjohtajat, kullakin aikaa kolme minuuttia ennen kuin mikrofoni napsahtaisi poikki.
Suomalaismeppi sai raikuvat aplodit
Kun kaikkien kahdeksan puolueryhmän puheenjohtajat olivat saaneet käyttää oman vuoronsa, seurasi pitkä lista muita etukäteen sovittuja, minuutin kestäviä puheenvuoroja. Tulkkauskopeissa hikoiltiin paineen alla, jotta jokainen puheenvuoro saatiin varmasti käännetyksi samanaikaisesti muiden meppien korvakuulokkeisiin.
Kaikki sujui siis hyvin harjoitellun kaavan mukaan, josta ei juuri poiketa. Jos joku meppi arvelee tarvitsevansa lyhyen puheenvuoron listan ohi, hänen täytyy sitä varten pyytää puhemieheltä erityinen kortti, jolla pääsee kiilaamaan väliin.
Tässä istunnossa sininen kortti nousi meppien keskuudesta kesken debatin, luvan saatuaan yksi suomalaismepeistä nousi penkistään, katsoi kelloa ja ilmoitti: ”Arvoisat kollegat, aivan näillä hetkillä muutama minuutti sitten Suomen eduskunta on äänestänyt selvin äänin 137 puolesta, 49 vastaan, Portugalin tukipaketin puolesta.”