Going to Kansas City

Kansainvälisiä yhteistuotantoja haluttaisiin markkinoille enemmän. Suomalais-kanadalainen Going to Kansas City on yksi tällainen. Sen on ohjannut pitkän linjan elokuvamies, ennen lähinnä dokumentteja ohjannut ja tuottanut Pekka Mandart. Going to Kansas City on täyttä fiktiota, vaikka kipinä tarinaan syttyikin Mandartin silmään osuneesta lehtiartikkelista, jossa kerrottiin suomalaisen vaihto-oppilaspojan ja amerikkalaisen työläisperheen tyttären kielletystä rakkaudesta.

Mandartin elokuva lähtee liikkeelle Suomesta, jossa Mikko Vihavainen (Mikko Nousiainen) juhlii lähtöään Amerikkaan lauleskellen Kansas Citystä. Tosiasiassa hän päätyy Canaanin syrjäiseen maalaiskaupunkiin, jossa apulaissheriffi Mike Malone (Michael Ironside) jakaa oikeutta kunnon länkkärityyliin. Kun Mikko ihastuu Malonen somaan tyttäreen Carlyyn (Melissa Galianos), kyttäävä isä tekee kaikkensa tukahduttaakseen nuorten orastavan romanssin. Mutta rakkaus on kieltoja ja ennakkoluuloja voimakkaampaa myös maissipeltojen katveessa, silloinkin kun Mikkoa syytetään traagisesta ampumakohtauksesta ja kun tuppukylän suvaitsemattomuus yltyy suoranaiseksi vainoksi.

Mandart on ottanut elokuvansa aiheeksi sosiaalisen rasismin, rasismin, joka ei pohjaudu ihonväriin, uskontoon, sukupuoleen tai ikään. Canaanissa rasismin syyksi riittää vieras kansalaisuus.Toukokuun lopulla Suomessa pistäytynyt Michael Ironside kertoi, että hänen ja Mandartin yhteistyö sinetöityi keskustelulla, jonka aikana molemmat listasivat omat suosikkiohjaajansa ja -näyttelijänsä. Ironsidella listan kärjessä oli ohjaaja John Sayles; Mandart nimesi ykkösnäyttelijäkseen Sam Shepardin.Nämä esikuvat näkyvät himmeinä lähinnä Pini Hellstedtin ilmavissa kuvissa. Peltojen avaruus ja pikkukaupungin pysähtynyt tunnelma on saatu hyvin vangittua filmille, mutta sen syvempään muukalaisuuden ja elämässä ajelehtimisen kuvaamiseen ei elokuvassa mennä, mikä ei kaiketi ole tarkoituskaan.

Elokuvan rakenne on selkeä kuin dramaturgian harjoitustyö: asioiden esittelystä edetään kasaantuviin ristiriitoihin ja vastoinkäymisiin, jotka sitten kulminaatiohetken jälkeen alkavat purkautua kohti ratkaisua. Rinnalla kuljetellaan väkinäisiä sivujuonia, joilla henkilöiden sanat ja teot motivoidaan puhki: jokaisen menneisyydestä löytyy salaisuuksia, joiden valossa heidän käyttäytymisestään tulee ihmeen loogista. Muutama pinnan alle muhimaan jätetty trauma olisi ollut todentuntuisempaa. Laskelmoivaa draivia on haettu kohtauksella, jossa Mikko viettää kavereineen kapakkailtaa ja nousee lavalle esittämään elokuvan tunnuskappaleen. Kohtaus svengaa Nousiaisen ansiosta, sillä hän on koko jutun sielu. Lisäksi Nousiainen vielä laulaakin hyvin. Joku vähemmän luonteva tyyppi olisi tehnyt kohtauksesta ja koko elokuvasta kertakaikkisen kamalan.

Kansainvälinen yhteistyöhanke on vaikea pala siksi, että lopputuloksen pitäisi vedota vähintään molempien rahoittajamaiden elokuvayleisöihin. Miten kansainvälinen elokuva Going to Kansas City on? Suomalaisesta päähenkilöstä huolimatta siinä ei onneksi ole suomalaisen draamaelokuvan raskassoutuisuutta. Mandart on tehnyt pienen nuorisoelokuvan yrittämättä toteuttaa sen suurempia taiteellisia ambitioita. Vaikka rohkenenkin epäillä elokuvan kansainvälistä vetovoimaa, Suomessa sen uskoisi löytävän nuoren yleisönsä. Nousiaisen karisma vetää varmasti ainakin teinityttöjä puoleensa.

Elokuvaa mainostetaan sanoilla "Mikko Nousiainen läpimurtoroolissaan", mikä nuoren näyttelijän kyvyistä huolimatta on nurinkurista, sillä miten läpimurto voi tapahtua jo ennen elokuvan ensi-iltaa? Voihan se, sillä tuottajilla, sponsoreilla ja tiedotusvälineillä on tapana leipoa tähtiä jo ennen kuin katsojilla on tilaisuus tehdä omat arvionsa. Going to Kansas City on joka tapauksessa ihan siedettävä nuorisoelokuva, jonka käsikirjoituksessa ei ole hurraamista mutta jonka tunnelmassa on virettä.

Teksti: Minna Karila
Kuvat: Buena Vista