Ohjaus: Pekka Lehto. Käsikirjoitus: William Aldridge. Kuvaus: Kasimir Lehto. Leikkaus: Joona Louhivuori. Tuotanto: Pekka Lehto, Christer Nilson, Tomas Eskilsson, Nik Hedman. Pääosissa: Reino Nordin, Julius Lavonen, Lilli Aro, Karoliina Blackburn, Tapio Liinoja, Maria Järvenhelmi. Kesto: 85 min.
Martti ja Elise Heinon murhavyyhti vuonna 2001 elätti iltapäivä- ja juorulehtiä viikkotolkulla. Kun keskiluokkaisten perheiden alaikäiset pojat murhasivat pariskunnan mitättömän hyödyn takia, heräsi vilkas keskustelu ns. hyvien perheiden lapsista, joiden kohdalla taloudellinen hyvinvointi ei ollut aikaansaanut henkistä hyvinvointia. Suhtautuminen kuolemaan oli pojille kammottavalla tavalla yhdentekevää. Ohjaaja Pekka Lehdon mielenkiinto on aina kohdistunut todellisiin tapauksiin ja henkilöihin. Nyt Lehto käsittelee löyhästi Heinojen surullisenkuuluisaa tarinaa.
Elokuvan päähenkilö on Reino Nordinin esittämä Kimi, jota on kasvatettu rahalla eikä rakkaudella. Isä hokee kliseisiä elämänviisauksia ja äiti vetää viinaa. Kimi on kaveriporukan kuningas, jota palvotaan sokeasti. Kaveriporukan kyhäilemä typerä mutta harmittomaksi tarkoitettu kostojuoni muuttuu puolivahingossa järkyttäväksi veriteoksi – ja tapahtumien pääarkkitehti Kimi on vähällä luistaa kaikesta vastuusta.
Elokuvan esittämä narsistinen ja hedonistinen elämä ei kosketa, hätkähdytä eikä opeta mitään. Game Over ei tarjoa yhteiskuntakritiikkiä eikä anna muutakaan ajattelemisen aihetta. Yksikään henkilöistä ei herätä hitustakaan mielenkiintoa eikä sympatiaa: he ovat kaikki ohuita ja luonteettomia. Eri henkilöiden suuhun on pantu nolostuttavan kliseisiä lausahduksia elämänarvoista, moraalista ja liike-elämän mantroista. Parhaiten kestää katsella ja kuunnella Reino Nordinia: hänessä on karismaa ja joskus jopa uhkaa. Tapio Liinojan esittämä verkostomarkkinoija ja Kimin rahan nimeen vannova isäpappa ovat tarinan korneimmat hahmot, bisnesmaailman pökkelöt karikatyyrit.
Kun aiheena on väkivalta, elokuva tarvitsee sanoman tai viestin, jonkinlaisen selkeän motiivin kuvata väkivaltaa. kertoo tasan yhtä heppoisin eväin oman edun tavoittelun julmista seurauksista kuin onnistui repimään asiaa seksiriippuvuuden ahdingosta. William Aldridgen käsikirjoitus ei liikoja luota katsojan älyyn. Heinojen tragedia oli traaginen tapahtumasarja, josta puuttuu Bodominjärven surmien kiehtova mystiikka. Eikä todellisuuden muokkaaminen fiktioksi tee tapauksesta kiehtovampaa tai vähemmän vastenmielistä.
