Kauko Sipponen oli 12-vuotias viipurilainen koulupoika, kun hän astui evakkojunaan ja jätti taakseen kotikaupunkinsa. Kukaan evakoista ei vielä tiennyt, etteivät he tulisi palaamaan kotiin enää koskaan. Tältä sota tuntui nuorukaisen näkökulmasta.
Useimmat Karjalankannaksen asukkaat joutuivat evakkoon kaksi kertaa. Lisäksi saimme lokakuussa 1939 harjaannuksen evakuointiin, kun lähdimme Rantasalmelle. Muutaman viikon kuluttua tuli ikävä kotiin. Palasimme Viipuriin, ja koulut alkoivat.
30. marraskuuta taivaalla alkoi näkyä punatähtisiä koneita. Joulukuun alussa äitini otti yhteyden Korpilahdelle, jossa perheellämme oli vanhoja tuttuja.
Sinne me lopulta lähdimme junalla; äitini ja kaksi lasta. Isä jäi Viipuriin vartiotehtäviin.
Evakkotaival käynnistyy
Onhan se omalaatuinen tunnelma, kun tuhansia ihmisiä velloo asemalla. Olin tuolloin 12-vuotias.
Pääsimme junaan, ja matka alkoi. Kun tulimme Kouvolan asemalle, huomasin laiturilla lapsen, joka katseli ympärilleen hätääntyneenä. Eikös tuossa ole serkkuni Laurin näköinen poika, tuumasin.
Lauri oli joutunut eroon vanhemmistaan tykkitulen alkaessa Kivennavalla ja oli aivan yksin. Niinpä hän tuli meidän mukaamme.
Matka jatkui Lahteen päin. Näin saunarappusilla istuvan naisen, joka heilutti punaista esiliinaa pysähtymismerkiksi. Juna pysähtyi, ja ryntäsimme ulos katsomaan, mitä oli tekeillä.
Pommittajien armoilla
Maassa oli paljon lunta. Yhtäkkiä alkoi kuulua helisevää surinaa. Kyseinen ääni oli jäänyt talvisodasta muistiini.
Ylitsemme lensi kolme aaltoa pommikoneita, joista jokainen pudotti pommin. Koneet lensivät hyvin matalalla. Katsoin ylöspäin ja näin konekivääriampujan, joka ropisutti meitä päin.
Onneksi kehenkään ei osunut. Meillä oli tavattoman hyvä onni. Se oli aikamoinen oppitunti nuorelle pojalle sodankäynnistä.
