Euroopan takamaa lätäkön tuolla puolen

– Pitää vain mennä lätäkön yli ja Eurooppa alkaa.

17-vuotiaan tuomio oli tyly: Suomi on takapajula ja Ruotsi on sellaista Eurooppaa, jota suomalaispoika oli siihen mennessä tottunut näkemään ja kokemaan. Isän piti tietysti pehmennellä ja perustella: maiden historiat ovat kovin erilaiset kaikesta läheisyydestä huolimatta ja Ruotsin vanhan vaurauden myönteisiä vaikutuksia on turha kiistää.

Olen itse asunut suurimman osan työiästäni ulkomailla, lähes 18 vuotta Saksassa. Työ on vienyt ympäri Eurooppaa. Koko tämän ajan side kotimaahan on ollut vahva ja pysyy sellaisena. Olen vuodesta toiseen sitkeästi tolkuttanut itselleni ja kansainvälisille ystävilleni, että on lahja syntyä Suomeen, kauniiseen, puhtaaseen ja sivistyneeseen maahan, jossa elintaso on korkea ja ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä.

Aina välillä pojan lausahdus lätäkön tuolta puolelta alkavasta Euroopasta muistuu kuitenkin mieleen. Tänä kesänä se tulvahti otsalohkon taakse poikkeuksellisella voimalla. Katselin pari päivää elämää ja ihmisiä kesäisessä Göteborgissa, Helsingin kokoisessa ruotsalaiskylässä.

Synkkyys voitti. Oli pakko myöntää, että olen pettänyt itseäni ja samalla monia mannereurooppalaisia ystäviäni.

Suomi on kaukana kauniista, puhtaasta ja sivistyneestä maasta. Keskimääräinen elintaso on korkea ja maksukyky näinä kriisiaikoina parasta A-ryhmää. Sitä on turha kiistää. Mutta elämisen tasoa ja elämän laatua, sellaista jota ei mitata työsuhdeautolla, Kivenlahden kivitalolla eikä toistuvilla Thaimaan lomilla, on vaikea löytää. Ystävällisyys ja ilo irtoavat suomalaisesta immeisestä yhtä herkästi kuin graniittijärkäle routaisesta maasta.

Sitkeästi myyty myytti

Otetaan nyt vaikka sitkeästi myyty myytti ”Helsinki – kaunis kesäkaupunki”. Mistä katsottuna se on erityisen kaunis erityisesti kesällä?

Mereltä juu ja parilta rantakaistaleelta ehkä, mutta kun menee silmät auki ydinkeskustan kauneimmalle paikalle eli Espan puistoon, selviää karu totuus: pientareilla röhnöttää korkeaoktaanisen uuvuttamia kesäihmisiä. Kappelin terassilla opaskirjojen sinne ohjaamat turistit pälyilevät pelästyneinä niitä paikallisia, jotka vielä pysyvät pystyssä.

Ensivaikutelma Göteborgista oli jotain muuta. Vastaavien paikkojen tunnelmaa vastaavista keskieurooppalaisista kaupungeista ei kannata tässä edes luetella. Tulee paha mieli.

Spontaani pyöräretki itäiseen Helsinkiin lisäsi epätoivoani.

Ajatus mukavasta kahvipaussista jossain mukavassa idyllissä kannattaa unohtaa. Maisemallisesti kauniita kohtia on muutama – siedettäviä kahvipaikkoja ei yhtään. Jos haluaa testata mahdollisimman pienellä alueella mahdollisimman monta kebab-pizza-wok-thai-hampurilaispaikkaa, Itä-Helsinki on kesäturistin taivas.

Ollaan siis siinä pääkaupungissa, jossa pitäisi kukoistaa poikkeuksellisen tasokas kansainvälinen ravintolakulttuuri. Kukoistaa varmasti, jos sillä tarkoitetaan niitä kuutta Bulevardin eteläpuolella pysyttelevää, jotka ihastelevat, kun ne viisi muuta osaavat tarjota thaimaalaisempaa kuin thaimaalaiset itse. Tai jos se on kulttuuria, että useamman pesukerran väliin jättänyt miehen köriläs laskee Etu-Töölössä ensin alapaineet porttikäytävään ja marssii sitten tunnetun korttelikapakan ruokapuolelle särpimään olutta.

Sama ongelma kaikkialla

Maalla on vielä huonommin. Siksi jokaisen ajattelevan ihmisen pitäisi yksinkertaisesti pysyä omassa järvenrantaparatiisissaan, jos sellainen on. Siellä Suomi on kaunis.

Pyöräretket Ylöjärveltä Hämeenkyrön kuuluisiin kulttuurimaisemiin tuottivat kuluneena kesänä nekin ennen muuta pettymyksiä: rähjäisiä pihoja, epäsiistejä taloja ja vanhoja autonromuja pilaamassa loputonta pusikkovaellusta satunnaisesti valaisevia kauniita näkymiä.

Kylät on rakennettu järvien keskelle paikkoihin, joista moni keskieurooppalainen unelmoi. Mutta mitä kylistä löytyy, vaikka nyt janoiselle ja nälkäiselle kulkijalle? Ei mitään, ellei huoltamoketjun painunut kahvi ja haalealla rasvalla pilattu munkki hätäisesti viritetyllä terassin tapaisella ole jonkun mielestä jotain.

Entäs se sivistys?

Löytyyhän sitä, kun jaksaa uskoa ja katsoa asioita myönteisesti. Mutta jos sattuu eksymään puoliltaöin festivaaliviikonloppuna Porin jazz-kadulle, usko hiipuu – lähes lopullisesti.

Menkääpä joskus samaan vuorokauden aikaan vastaavaan keskieurooppalaiseen musiikkitapahtumaan ja yrittäkää löytää yhtä paljon umpihumalaisia kadulla sykkyrässä istuvia keski-ikäisiä naisia, jotka vaatetuksesta ja käsilaukusta päätellen ovat arkisin yhteiskuntamme hyvätuloisia kantavia voimia.

Tuntemattoman spontaani tervehdys, erinomaisen hyvän huomenen toivotus tai iloinen kysymys kuulumisista on Suomessa kadonnut laji. Poikkeukset vahvistavat valitettavasti säännön. Joka muistaa kuluneena kesänä törmänneensä moisiin, ilmoittautukoon. Tarjoan kebabin Itä-Helsingissä.

Mikä menee pieleen?

Myöntäisin mielelläni, jos edellä lueteltu olisi liioittelua. Mutta kun ei ole. Se harmittaa eniten.

Jotakin meidän rakkaassa isänmaassamme on mennyt ja on koko ajan menossa pahasti pieleen. Myönnetään pois. Pohjanmaalla kotikunnailla kesänsä viettänyt kollega vahvisti tätä käsitystä. Hän kauhisteli, miten lapset ja nuoret eivät enää osaa käyttäytyä, tervehtiä ja keskustella luontevasti vanhempien ihmisten kanssa. Katseet voivat kohdistua vain meihin kasvattajiin.

Oman pojan ajatukset palasivat taas mieleen.

Ylioppilaslakin saatuaan hän karisti Suomen pölyt nopeasti jaloistaan. Itse olisin toivonut toista. Pyysin kuulla päätöksen perusteluja. Vastaus tuli pienellä viiveellä.

– Olen tottunut toisenlaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Yksi lisävuosi oli tuonut näkemyksiin pyöreyttä, mutta sanoman sisältö ei ollut muuttunut: Euroopan takamaa lätäkön takana tuntui vieraalta.

Mies päätyi Berliiniin.