Entiseen loistoristeilijä Cap Arconaan oli ahdettu 4 500 keskitysleirivankia. Riutuneet vangit toivoivat pääsevänsä vapauteen, mutta toivo sammui brittikoneiden alkaessa pommittaa alusta. Britit uskoivat Cap Arconan kuljettavan korkea-arvoisia natseja pakoon Norjaan. Väärinkäsitys maksoi tuhansien viattomien hengen.
MTV julkaisee artikkelin yhteistyössä Tieteen Kuvalehden Historia-julkaisun kanssa.
Lyypekin sataman laiturilla huojui suuri joukko repaleisiin raidallisiin vanginpukuihin pukeutuneita keskitysleirivankeja. Nälkiintyneet ja heikot vangit ottivat toisistaan tukea odottaessaan, että heidät vietäisiin Cap Arcona -alukseen.
Horisontissa vangit saattoivat nähdä tuon valtavan loistoristeilijän, joka odotti ankkurissa kauempana Lyypekinlahdella.
Vangit eivät tienneet varmuudella, mitä heille tapahtuisi heidän noustuaan Cap Arconaan, mutta väkijoukon keskuudessa liikkui huhuja, joiden mukaan pelastus oli lähellä.
Vangit olivat joutuneet kestämään kuukausikaupalla sanoinkuvaamattomia kärsimyksiä Neuengammen keskitysleirillä Hampurin lähistöllä tai jossakin sen noin 90 sivuleiristä muualla Pohjois-Saksassa, mutta nyt heillä oli viimein toivoa paremmasta.
Huhuttiin, että Cap Arconan oli määrä kuljettaa vangit Ruotsiin, ja oli vain ajan kysymys, koska se lähtisi seilaamaan kohti Itämeren vastarannalla odottavaa vapautta.
Monet vangeista hyvin huonossa kunnossa
Ensimmäiset tuhansia nälkiintyneitä keskitysleirivankeja kuljettaneet junanvaunut saapuivat Lyypekin satamaan 19. huhtikuuta 1945, ja tulevien viikkojen kuluessa junia tuli koko ajan lisää.
Vaunuista purkautui ulos joukoittain luurangonlaihoja ja sairaita ihmisiä. Jotkut olivat niin huonossa kunnossa, että he kaatuivat vaunuista suoraan maahan.
Monet olivat kuolleet matkalla ruuan ja juomaveden puutteeseen, mutta hengissä selviytyneiden mieliala oli korkealla. He olivat vakuuttuneita siitä, että Hitlerin valtakausi oli ohi ja että vapaus koittaisi pian liittoutuneiden voittaessa sodan.
Vankeja ei saanut antaa viholliselle elävänä
Vangit eivät kuitenkaan tienneet, että SS-johtaja Heinrich Himmler oli antanut määräyksen, jonka mukaan keskitysleirivankeja ei missään olosuhteissa saanut luovuttaa elävinä vihollisen käsiin.
Liittoutuneiden joukkojen edetessä päivä päivältä syvemmälle Saksaan natsit olivat tyhjentäneet keskitysleirit. Osa vangeista oli lähetetty pitkille päämäärättömille kuolemanmarsseille, kun taas toiset ahdettiin karja- ja tavaravaunuihin, jotka veivät heidät kohti pohjoista ja Lyypekkiä.
Vankien kohtalo oli edelleen hämärän peitossa.
Cap Arcona oli entinen loistoristeilijä, jonka Saksan laivasto oli ottanut sodan aikana käyttöönsä. Aluksen kapteeni Heinrich Bertram oli saanut käskyn ottaa laivaansa vankeja:
”Cap Arcona on välittömästi valmistettava ottamaan vastaan muutama tuhat keskitysleirivankia”, määrättiin sähkeessä, jonka SS-johto oli huhtikuussa lähettänyt Bertramille.
Laivan sisustus oli ylellinen
Cap Arcona oli aiemmin kuljettanut haavoittuneita saksalaissotilaita itärintamalta Saksaan, mutta nyt alus oli ankkurissa Neustadtin edustalla Pohjois-Saksassa.
Ylväs laiva kolmine savupiippuineen ei ollut enää hohtavan valkoinen kuten kuljettaessaan raharikkaita Atlantin yli – sodan aikana se oli maalattu ilmahyökkäysten varalta tummanharmaaksi.
Kunnossapidon puutteesta huolimatta alus henki edelleen loistoa: reelinki oli mahonkia ja messinkiä, ja suojalevyjen takana jalopuuosat ja näköalaikkunat olivat yhä kunnossa.
Myös aluksen sisustus huokui ylellisyyttä: korkeista katoista riippui raskaita kattokruunuja, portaikkoja peittivät paksut persialaismatot ja salonkien seinät oli tapetoitu vihreällä silkillä.
Kapteeni kieltäytyi kuljettamasta vankeja
Kapteeni Heinrich Bertram piti laivaa omana valtakuntanaan ja vastusti kiivaasti sen muuttamista uivaksi keskitysleiriksi.
Sekä Bertram että laivan omistava Hamburg-Süd-varustamo yrittivät kaikin keinoin varjella Cap Arconaa – he toivoivat, että alus voisi sodan päätyttyä palata reittiliikenteeseen.
Tulevaisuus oli kuitenkin hyvin epävarma, eivätkä Bertram tai varustamon edustajat saaneet selkoa SS-johdon aikeista vankikuljetusten suhteen.
Molemmat pelkäsivät, että natsit suunnittelivat laivan upottamista vankeineen päivineen mutta toivoivat samalla, että vangit oli todellakin vain määrä kuljettaa Ruotsiin turvaan.
Bertram kieltäytyi kerta toisensa jälkeen ottamasta vankeja alukselleen. Niinpä rahtilaiva Athen joutui palaamaan Lyypekin satamaan tyhjin toimin yritettyään 20., 21. ja 24. huhtikuuta turhaan purkaa vankilastiaan Cap Arconaan.
Bertram pysyi kannassaan: aluksella ei ollut ruokaa, pelastusvarusteita eikä liioin wc-tiloja useille tuhansille ihmisille.
Kapteeni joutui taipumaan
26. huhtikuuta kapteeni joutui kuitenkin lopulta antamaan periksi.
Moottorivene toi laivaan SS-upseeri Christoph-Heinz Gehringin, joka esitti Bertramille uhkavaatimuksen: Bertramin piti välittömästi sallia Athenilla olevien vankien siirtyminen Cap Arconaan tai hänet ammuttaisiin siihen paikkaan. Kapteeni tajusi, ettei muita vaihtoehtoja ollut.
”Minulla on vaimo ja kaksi tytärtä, joista minun on pidettävä huolta. Siksi noudatan tätä mieletöntä käskyä”, hän totesi vastahakoisesti.
Vangit kuin eläviä ruumiita
Rahtialus Athen oli ahdettu SS-sotilaiden karkeiden huutojen ja kepiniskujen säestyksellä täyteen vankeja, jotka sen piti viedä Cap Arconaan.
Vangit oli pakotettu laskeutumaan köysiä pitkin syvään lastiruumaan. Monet olivat loukkaantuneet pahoin pudotessaan korkealta, koska he eivät olleet kyenneet pitämään kiinni köysistä.
Vangit makasivat jääkylmässä lastiruumassa vieri vieressä kuin sillit suolassa. Heillä ei ollut tilaa liikkua eikä liioin ruokaa tai juomavettä. Koska ruumaan ahdetulla 2 000 ihmisellä ei ollut käytössään wc:tä, löyhkä oli kammottava.
Iltapäivällä 26. huhtikuuta Athen ajoi vielä kerran kiinni Cap Arconan kylkeen, ja tällä kertaa kapteeni Bertram miehistöineen suostui ottamaan vastaan sen elävän lastin.
Miehistö kauhistui vankien kuntoa
Vaikka Cap Arcona oli useaan otteeseen kuljettanut haavoittuneita saksalaissotilaita rintamalta ja miehistö oli siksi tottunut näkemään kaikenlaista, he kauhistuivat nähdessään miten huonokuntoisia uudet ”matkustajat” olivat.
”Laskusiltaa pitkin hoippui toisiinsa tukeutuvia eläviä ruumiita. Vain harvat kuulostivat saksalaisilta. He puhuivat venäjää, puolaa, tšekkiä, ranskaa ja monia muita kieliä. Joukossa oli nuoria ja vanhoja, vai näyttivätkö he vain vanhoilta? Heitä nousi laivaan sadoittain”, kirjoitti pääkokki Fritz Schwarz, joka oli työskennellyt Cap Arconalla 18 vuoden ajan.
Vangit hämmästelivät Cap Arconan loistoa. He hivelivät luisevilla käsillään reelingin mahonkia, tunnustelivat mattojen ylellistä paksuutta ja tuijottivat loisteliaita kattokruunuja ja omaa kuihtunutta olemustaan kaikkialle ripustetuista valtavista peileistä.
Ero keskitysleirin ankeisiin parakkeihin oli valtava, ja vankien silmät alkoivat loistaa, kun heille valkeni, että he olivat tulleet uivaan loistohotelliin.
Kuolleet löyhkäsivät kannella
Kuolleiden röykkiö kannella kasvoi kasvamistaan. SS-sotilaat halusivat heittää ruumiit yli laidan, mutta Cap Arconan miehistö vaati, että kuolleet piti ehdottomasti haudata maihin.
30. huhtikuuta Athen ajoi vielä kerran Cap Arconan vierelle. Tällä kertaa se ei tuonut vankeja vaan nouti heitä pois.
SS-sotilaat olivat joutuneet myöntämään, että tilanne Cap Arconalla oli kestämätön: laiva oli liian täynnä ja löyhkä oli niin sietämätön, että noin 2 000 vankia oli määrätty siirrettäväksi takaisin Athenelle.
Vangeille hyviä uutisia
Kirkkaalla säällä onnekkaimmat vangit, joiden hytissä oli ikkuna, saattoivat nähdä rannikon. Joka hetki he toivoivat näkevänsä vilauksen brittien taisteluvaunuista, joiden he tiesivät olevan tulossa.
Uutiset brittijoukkojen Elben-ylityksestä ja sillanpääasemasta Schlesvig-Holsteinissa kulkeutuivat Cap Arconallekin. Kun kapteeni Bertram toukokuun 1. päivän iltana kertoi vanki Erwin Geschonneckille Hitlerin tehneen itsemurhan ja puna-armeijan vallanneen lähes koko Berliinin, tieto levisi kulovalkean tavoin.
Vangit uskoivat sodan lopun olevan käsillä, ja heidän mielialansa kohosi huomattavasti. Toukokuun 2. päivänä Cap Arconalle saapui moottorivene kyydissään 22 nuorta SS-naista.
Järkyttyneinä he kertoivat, että britit olivat marssineet Lyypekkiin, joka oli antautunut taistelutta.
Taivas täyttyi brittikoneista
Jo seuraavana päivänä taivas täyttyi brittilentokoneista, jotka lensivät Cap Arconan ja muiden Lyypekinlahteen ankkuroituneiden saksalaislaivojen yli.
Näky villiinnytti vangit, jotka tungeksivat kannelle vilkuttamaan riemuissaan brittilentäjille. Aluksen saksalainen miehistö nosti kiireen vilkkaa mastoon valkean lipun merkiksi antautumisesta, ja pian valtavan aluksen kaikissa mastoissa ja kannella liehui valkoisia lakanoita ja pyyheliinoja.
Natsien pako haluttiin estää
Liittoutuneet olivat huolestuneina panneet merkille, että natsihallinto sekä Saksan armeijan ja laivaston johto oli paennut etenevää vihollista Pohjois-Saksaan.
Brittien tiedustelukoneet raportoivat päivittäin lukemattomista Lyypekin ja Kielin edustalle kokoontuneista aluksista, ja liittoutuneet alkoivat pelätä natsijohtajien aikovan paeta Pohjanmeren yli saksalaisten edelleen miehittämään Norjaan.
Liittoutuneet halusivat välttää joukkopaon hinnalla millä hyvänsä, minkä vuoksi britit valmistautuivat tuhoamaan laivat ennen kuin ne ehtivät lähteä merille.
Vankikuljetuksista ei tiedetty
Kukaan ei osannut aavistaakaan, että monet laivoista oli muutettu uiviksi vankiloiksi, vaikka eräs Lyypekissä toimiva brittivakooja olikin pannut merkille lisääntyneet vankikuljetukset ja yrittänyt tiedottaa niistä ylemmilleen.
Tieto vankikuljetuksista ei kuitenkaan koskaan kulkeutunut Britannian kuninkaallisten ilmavoimien RAF:n ylimpään johtoon saakka.
Seuraukset olivat kohtalokkaat.
Hyökkäyskohde: laivasaattue Itämerellä
3. toukokuuta 1945 kello neljän aikaan aamulla sotamies herätti RAF:n kapteeni Martin Rumboldin tuomalla hänelle kupillisen teetä.
Tuntia myöhemmin Rumbold ilmoittautui Oldenburgin lähellä sijaitsevaan Ahlhornin operatiiviseen keskukseen, missä tiedustelu-upseeri kertoi hänelle ja osaston seitsemälle muulle lentäjälle päivän hyökkäyskohteen: laivasaattue Itämerellä.
Rumboldin ja muiden lentäjien saamat ohjeet kuuluivat kaikessa lyhykäisyydessään näin: ”Operatiivinen iskuryhmä nro 71. Ilmakuvat osoittavat vihollislaivojen lisääntyvää liikehdintää Schlesvig-Holsteinin edustan merialueilla. Tavoitteena on tuhota nämä laivasaattueet päivän kuluessa.”
Sen jälkeen lentäjät kuljetettiin jeepeillä kiitoradalle, missä heitä odotti kahdeksan Hawker Typhoon -konetta. Hieman myöhemmin koneet nousivat yksi toisensa jälkeen ilmaan taivasta verhoavan ohuen pilviharson läpi.
Kukaan ei osannut odottaa veristä hyökkäystä
Kello 14.30 samana päivänä Rumbold lento-osastoineen lähestyi Cap Arconaa. Rumbold ei havainnut aluksen kannella riemuitsevia ihmisjoukkoja eikä liioin mastossa liehuvaa valkoista lippua tai vankien heiluttamia valkeita kankaita.
Hänen katseensa oli kiinnittynyt tähtäimeen, ja kun kohde oli lukittu, hän antoi radiolla osastolleen hyökkäyskäskyn.
Kun pommit alkoivat sataa Cap Arconan ylle, alus näytti kuin kohoavan ilmaan. Brittikoneet hyökkäsivät uudestaan ja uudestaan, ja pian Cap Arcona oli muuttunut roihuavaksi tulipalloksi.
Kuolemanhiljaisuus muuttui kirkunaksi
Laiva tärisi, ja sen kannella puhkesi sekasorto heti ensimmäisten pommien pudottua.
Laivallaolijat eivät olleet osanneet odottaa hyökkäystä, ja muutamaan minuuttiin ei kuulunut kuin räjähdysten ääniä. Ilma oli sakeanaan savua, huonekalujen kappaleita ja ihmisruumiiden riekaleita, ja pommit olivat repineet laivan kylkiin ja kanteen suuria reikiä.
Helvetti vaimeni hetkellisesti kuolemanhiljaisuudeksi, joka kuitenkin pian muuttui huudoiksi ja kirkunaksi.
Ihmiset paloivat soihtuina
Kauhuissaan monet alkoivat hyppiä kannelta mereen, ja hyteissä olleet vangit ryntäsivät käytäville, joilla tuli roihusi jo valtoimenaan.
Soihtuina palavat ihmiset yrittivät tungeksia pakoon kohti laivan kantta, ja monet kaatuivat elottomina kuumuutta hohkavalle lattialle.
Valtaosa ”banaaniruumaan” tai muualle laivan uumeniin teljetyistä vangeista tukehtui tai paloi kuoliaaksi heti hyökkäyksen alkuhetkillä.
Nekään, jotka onnistuivat pakenemaan aluksen sisällä raivoavaa tulimerta kannelle, eivät suinkaan olleet turvassa: brittikoneet palasivat ja alkoivat säälimättä tulittaa ihmisjoukkoa konetykeillään.
”Varokaa, täällä ammutaan!”, huusivat jotkut luotisuihkujen pyyhkiessä umpimähkään laivan ja siellä olevien ihmisten yli.
Ainoa pakoreitti oli hypätä mereen
Tulipalo oli riistäytynyt käsistä, ja vain laivan keula oli toistaiseksi säästynyt liekeiltä. Niinpä ihmisiä ryntäsi ja ryömi kaikkialta kohti keulaa.
Jos sattui kaatumaan, joutui toisten tallomaksi.
Lämpötila Cap Arconalla nousi ja savu sankkeni hetki hetkeltä, mikä sai satoja ihmisiä hyppäämään laidan yli mereen – mitään muutakaan pakotietä ei ollut.
Vanki Aleksander Machnew yritti tunkeutua läpi toivottomana paikoilleen lamaantuneen väkijoukon. Hän muisteli tapahtumia:
”Puristauduin ihmisten välistä ja näin kaukana alapuolella ihmisiä vedessä. Jotkut painuivat upoksiin ja toiset yrittivät tarttua heihin, jolloin molemmat vaipuivat syvyyteen. Kaaoksen keskellä kukaan ei onnistunut nousemaan alemmilta kansilta yläkannelle, koska kaikki olivat toistensa tiellä. Heitimme alhaalla olijoille yläkannelta köyden, mutta kaikki tarrautuivat siihen paniikissa, emmekä pystyneet nostamaan ketään yksitelleen ylös. Meillä oli yksi ainoa sanko, johon oli kiinnitetty niin pitkä köysi, että se ylsi veteen asti. Liekit lähestyivät koko ajan, ja pian sadat toverimme joutuivat niiden vangiksi. Heidän tuskainen kirkunansa sulautui valtavaksi mylvinäksi. Ihmiset paloivat ylemmillä kansilla olleiden silmien edessä, eikä näillä ollut mitään mahdollisuutta pelastaa palavia tovereitaan.” |
Toinen vanki, Heinrich Mehringer, oli joutunut puristuksiin väkijoukon keskelle liekkien kohotessa korkeuksiin hyökyaallon lailla.
”Tuli ahmi laivan puuosia niin nopeasti, että monet joutuivat liekkeihin ennen kuin ehtivät edes tajuta, mitä oli tapahtunut. Minun selkäni ja pääni olivat jo liekeissä, mutta olin niin tolaltani, että tuli tuntui pikemminkin kylmältä kuin kuumalta. Viime hetkellä huomasin yläpuolellani rautatangon, jota käytettiin aurinkokatoksen avaamiseen. Ojentamalla käteni ylsin juuri ja juuri putkeen ja yli-inhimillisin voimanponnistuksin sain vedettyä itseni ylös. Siten onnistuin kiipeämään rusentuneiden ihmisten päiden päälle. Kymmenkunta miestä oli vielä niin hyvissä voimissa, että he pystyivät seuraamaan esimerkkiäni. Pian sen jälkeen tulimeri otti vallan, eikä ihmisiä enää voinut erottaa liekkien joukosta. Juoksimme henkemme edestä ihmisten päiden päällä kuin katukivillä. Ihmiset allamme olivat pakkautuneet niin tiiviisti kiinni toisiinsa, että emme pudonneet heidän keskelleen. Sitten kiipesimme reelingin yli välikannelle, jolla oli jo noin 300 ihmistä. Yläkannella olleet paloivat soihtuina. Pian tuli oli polttanut kaiken palavan, ja kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus. Heti kun pystyimme, yritimme tarkastella tilannetta ympärillemme. Näky oli karmiva: yli 200 karrelle palanutta ihmistä oli sulautunut yhteen, ja heistä lähti kamala löyhkä.” |
Promenadikannella joukko miehiä yritti irrottaa neljättä pelastusvenettä, mutta savu velloi sankkana heidän ympärillään ja he joutuivat hapuilemaan sokkona.
Vene roikkui köysistä kallellaan keula alaspäin, mutta siitä huolimatta moni kiipesi sen kyytiin.
Yhtäkkiä yksi köysistä paloi poikki, ja veneessäolijat putosivat alapuolellaan vellovaan hyiseen veteen. Viimein loputkin köydet katkesivat, ja pelastusvene putosi suoraan vedessä henkensä edestä kamppailevien ihmisten päälle.
Veteen heitetyt pelastusrenkaat muuttuivat ansoiksi, sillä ne upposivat vieden mukanaan niihin tarrautuneet ihmiset, kertoi venäläinen vanki Aleksander Machnew:
”Heti kun pelastusrengas pulpahti takaisin pinnalle, sen luo ui heti joka suunnasta lukuisia ihmisiä, jotka yrittivät pelastua kuolemalta. Heidän painonsa oli kuitenkin liikaa, ja pelastusrengas ihmisineen painui taas pinnan alle. Kaksi pientä pelastusrengasta veti syvyyksiin satoja ihmisiä.”
Vain saksalaiset pelastettiin
Päivän mittaan tuli tuhosi koko Cap Arconan, joka alkoi kallistua kyljelleen. Vanki Alfred Knegendorf oivalsi mitä tuleman piti ja piti kaikin voimin kiinni reelingistä odottaen, että laiva kallistuisi vielä lisää.
Siten hän onnistui liu'uttamaan itsensä kuuman kölin päälle. Sinne alkoi pian kerääntyä muitakin henkiinjääneitä, jotka olivat onnistuneet vetämään itsensä ylös kylmästä vedestä.
Loukkaantuneet ja lopen uupuneet ihmiset istuivat laivan kyljellä koko iltapäivän odottaen pelastajia. Vedessä heidän ympärillään kellui ruumiita, ja avuttomina he joutuivat seuraamaan, kuinka heidän vankitoverinsa taistelivat hyisessä vedessä hengestään.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua pelastus ilmestyi näköpiiriin. Taivaanrantaan ilmestyi useita pieniä aluksia, ja laivan kyljellä sinnittelevät saattoivat viimein huokaista helpotuksesta. Heidän toivonsa kuitenkin tukahtui saman tien.
”Vain saksalaiset sotilaat pääsevät kyytiin”, huusi saksalaisupseeri megafonilla kölin päällä istuville.
Venäläinen Aleksander Machnew katseli kauhuissaan, miten saksalaiset sysivät vankeja sivuun.
”He löivät reelingissä roikkuvia sormille ja työnsivät heidät kylmäverisesti veteen. Kun yhä useammat kiirehtivät veneen luo, sotilaat rupesivat ampumaan heitä. He ampuivat määrätietoisesti kaikkia vedessä olijoita, jotka vajosivat äänettömästi pinnan alle.”
Ihmiset odottivat kuolemaa tai pelastajia
Konekiväärien papatus sekoittui ihmisten kuolinkorinaan tuhoisan iltapäivän edetessä illaksi. Kallistuneen laivan rungolla istui edelleen satoja ihmisiä odottamassa joko kuolemaa tai pelastajia – tietämättä kumpi tulisi ensin.
Yhtäkkiä pimeydestä alkoi kuulua lähestyvän moottoriveneen ääni. Alus oli hinaaja Neustadt, jolla brittien pelastuspartio etsi eloonjääneitä.
”Päästäksemme hinaajaan meidän piti kulkea hehkuvan kuuman laivanrungon yli. Runko oli niin kuuma, että meidän oli hypittävä lankulta lankulle ja viimeinen lankku oli aina siirrettävä ensimmäiseksi, jotta pystyimme astumaan taas sen päälle.
Kaikki auttoivat toisiaan, ja lopulta heikoimmassakin kunnossa ollut pelastunut oli siirretty hinaajaan. Puolen tunnin kuluttua hinaaja kiinnittyi brittien valtaaman Neustadtin sataman laituriin. Polvet tutisten kävelimme jonossa hanhenmarssia maihin. Nyt kun olimme päässeet laivasta kuivalle maalle, olimme vihdoin viimein vapaita.”
Muutamaa päivää myöhemmin Eurooppa vapautui vihdoin natsien ikeestä, ja Lyypekinlahden tragedia painui yleisen riemun keskellä taka-alalle.
Pelastuneiden kertomukset ja surmansa saaneiden luettelot puhuvat kuitenkin karua kieltään tulen ja jääkylmän veden helvetistä, jota brittilentäjät ensi alkuun kutsuivat ”nappiin menneeksi ilmahyökkäykseksi”.
Murto-osa selvisi hengissä
Cap Arconan noin 4 500:sta keskitysleirivangista vain 350 selviytyi hengissä. Aluksen yhteensä 670:sta vartijasta, SS-sotilaasta, merijalkaväen sotilaasta ja miehistön jäsenestä pelastettiin 490, heidän joukossaan kapteeni Bertram.
Kapteeni oli pelännyt, että natsit aikoivat tuhota hänen laivansa.
Ironista kyllä Cap Arconan kohtaloksi koituivatkin natsien sijasta liittoutuneet, jotka surmasivat traagisen väärinkäsityksen vuoksi tuhansia puolustuskyvyttömiä ihmisiä.
Lisää Historia-julkaisun artikkeleita:
Kannibalismi riehui natsi-Saksan keskitysleireillä
Keskitysleiri – Trauma voi periytyä lapsille
Puolalainen vastarintamies meni vapaaehtoisesti Auschwitziin
Josef Mengele – Auschwitzin kuolemanenkeli