Emeritusprofessori Arvo Myllymäki on ukrainalaissyntyisen sotavangin ja pohjanmaalaisen maatalon tyttären poika. Suomen hävittyä sodan isä palautettiin Neuvostoliittoon ja äiti jäi yksin.
Yksinäisen äidin elämä ei ollut sodan jälkeen helppoa pienellä paikkakunnalla, jossa IKL:n perinteet olivat yhä syvälle juurtuneina. Helposti ei poikakaan lapsuudesta ja nuoruudesta selvinnyt.
– Kaikki vaikeudet olivat minulle valtava voimavara. Minulla oli valtava tarve näyttää, että olen ihmisenä samanarvoinen kuin muutkin.
– Koulu ja opiskelu on ollut minulle aina yhtä juhlaa. Se oli melkoinen menestystarina köyhistä oloista, mutta minulla oli valtava halu ja motiivi siihen.
– Koulusta minulla on vain hyvää sanottavaa. Opettajat kohtelivat loistavasti, ja koulun avulla muu, ahdistava ympäristö ei kyennyt minua nitistämään eikä masentamaan ainakaan pitkäksi aikaa.
– Mitä pidemmälle opiskelin, sen riemukkaampaa se oli. Se oli myös äidilleni valtavan riemun asia. En tiedä mistä, geeneistä vai mistä oli kysymys, mutta mitä varttuneemmaksi tulin, sen varmempi ja vakuuttuneempi olin, että ihmisen arvoista elämää tässä eletään, elämää, jota jotkut saattavat jopa kadehtia. Kyllä taustani on aina ollut voimavara.
Ihminen on vain hiekanjyvä yhteiskunnan rattaissa
Myllymäen mielestä suvaitsemattomuus poikkeuksellisina aikoina ei ole poistunut Suomesta.
– Tuolloin aikoinaan viha liittyi valtiolliseen vihaan. Se purkautui vahvasti hämärinä hetkinä suhteessa sotavankeihin ja sen jälkeen minunkaltaisiin lapsiin. Silti sodankin aikana oli ihmisiä, jotka osasivat erottaa valtion ja ihmisen. Isälläni oli valtavaa tuuria tämänkin suhteen, kun hän sai Riitasensuolla apua.
– Ihmisten kohtaamisista syntyy aina ymmärrystä ja ihmisen biologinen kello tikittää, oli sota tai ei. Pelkillä asetuksilla ei tunteita säädellä. Ihmisillä on aina rakkauden kaipuu.
– Ajattelin, että tarinani kiinnostaisi vain vanhempia ihmisiä ja sodanjälkeisen ajan kokeneita, mutta kyllä tässä olisi myös nuoremmilla aika paljon opittavaa.
– Ajatellaan esimerkiksi äitipuoltani. En osannut sanaakaan venäjää kun kohtasimme, mutta hän laittoi kätensä olkapäälleni ja sanoi venäjäksi vain ”minun poikani”. Meillä ei 30 vuoteen ollut minkäänlaista ristiriitaa. Semmoinen tarina rakkaudesta.
Studio55.fi/Pekka Torvinen
Kuva Lehtikuva