Euroviisuvoittaja Don Airey: Purple ei vanhene arvokkaasti.
Deep Purplen uusi levy Rapture Of The Deep julkaistiin Suomessa eilen. Bändin nettisivujen mukaan Purple esiintyy Suomessa ensi vuoden alussa, 31.1. Jyväskylässä ja 1.2. Helsingissä. Edellisen kerran Purple nähtiin Suomessa toukokuussa Tuurin Miljoonarockissa.
Deep Purplessa soittavat Ian Gillan (laulu), Roger Glover (basso), Ian Paice (rummut), Steve Morse (kitara) ja Don Airey (koskettimet). Bändi kertoi MTV3:lle uuden levynsä teosta.
Ian Paice: Ensin teimme valmiiksi soitto-osuudet. Sen jälkeen Ian (Gillan) teki sanoitukset ja muutti soittoraidat valmiiksi lauluiksi. Pidämme levystä ja uskomme faniemme ja teidän toimittajienkin pitävän siitä.
Roger Glover: Kun menimme studioon, meillä ei ollut mitään valmiiksi kirjoitettuna. Sävelsimme koko levyn alusta loppuun studiossa viidessä viikossa. Ne viisi viikkoa olivatkin erittäin intensiivistä työntekoa.
Ian Paice: Kesällä luulimme vielä, että levy tulisi ulos vasta ensi vuoden alussa. Biisien sanoitukset ja lauluosuudet syntyivätkin nopeasti. Nehän ovat olennainen osa kappaleiden saattamista valmiiksi. Aloimme soittaa uuden levyn biisejä keikoilla kesän lopulla.
Ian Gillan: Myös promootio, kansien teko, postikorttien painatus ja muu asiaan kuuluva kävi nopeasti. Olemme tehneet pari viimeistä levyämme hyvin intensiivisinä rupeamina, joissa käymme studiossa puolestapäivästä kuuteen illalla. Sessiot olivat luovia ja jokainen meistä poistui töistä ”pikku toimistostamme” eli studiosta hymy huulillaan. Uusia biisejä syntyi lähes joka päivä. Se oli kiinnostava tapa työskennellä.
- Tietyt Purplen albumit kuulostavat kokonaisuuksilta ja niillä on oma luonteensa. Kolme ensimmäistä levyä joilla minä ja Roger olimme mukana, In Rock, Fireball ja Machine Head kuulostavat omilta kokonaisuuksiltaan toisin kuin Who Do We Think We Are, joka äänitettiin useissa eri paikoissa pitkällä aikavälillä. Perfect Starngers kuulosti kokonaiselta, mutta House Of Blue Light ei. Jälkimmäiselläkin oli hyviä kappaleita, mutta levy ei ollut kokonaisuus. Pari viimeistä levyämme ovat olleet sellaisia. Kyse on levyn omasta identiteetistä, joka tällä uusimmalla ehdottomasti on. Kokonaisuus syntyy soittajien persoonallisuuksista. Lopputuloksen kannalta näyttää olevan hyödyllistä jos koko bändi soittaa samassa huoneessa ja levy äänitetään lyhyessä ajassa.
Ian Paice: Levyn yhdestätoista kappaleesta yhdeksän syntyi yhdessä päivässä, biisi päivässä siten että puoliltapäivin aloitimme säveltämisen ja kuudelta illalla meillä oli biisi.
Steve Morse: Tässä bändissä on hienoa se, että lyhyessäkin ajassa saadaan paljon aikaiseksi. Olemme kaikki niin kokeneita että kun kuulemme jotakin uutta, pystymme reagoimaan siihen nopeasti. Muutamassa hetkessä puhutaan tuhansia sanoja, musiikillisesti. Monet turhat työvaiheet ja virheet osataan välttää. Syystä tai toisesta bändin kemiat ovat tällä hetkellä oikeat ja biisinteko on helppoa.
Ian Paice: Kaikki turha sonta jää nykyään väliin ja pääsemme hyvin nopeasti päämääräämme.
Ian Gillan: Jokaista uutta laulua on kirjoitettu 150 vuotta! Bändimme soittajien ikä ja kokemus tuo tiettyä sujuvuutta musiikintekoon.
Roger Glover: Kun menimme ensimmäistä päivää studioon tekemään tätä levyä, meillä oli vain alustavia ajatuksia biisien pohjaksi. Riffejä, sanoituksenpätkiä, laulun nimiä tai sointukulkuja, rytmejä. Ei muuta. Siitä voisi tehdä näytelmän tai elokuvan jossa viisi tyyppiä kokoontuu studioon. Tunnelma on rento. Pian aletaan esittää biisien ideoita ja tehdä ehdotuksia. Tunnelma sähköistyy. Oma idea saattaa yhteisesti työstettäessä muuttua aivan muuksi kuin alkuperäinen idea.
Ian Paice: Kaveri soittaa keksimäänsä juttua. Mukaan liittyy toinen tyyppi joka vie idean ihan eri suuntaan kuin sen keksijä oli tarkoittanut. Tuloksena on jotakin uutta josta kaikki pitävät.
Roger Glover: Emme yleensä tiedä edes mihin pyrimme, joten siinä sokea johdattaa sokeaa.
Don Airey: Tai kuuro johdattaa kuuroa!
Roger Glover: Don Aireyn liityttyä bändiin yhteissoundimme on tietysti eri kuin Jon Lordin aikana. Don soittaa samanlaista instrumenttia kuin Jon, mutta se kuulostaa erilaiselta, koska soittajan luonne ja persoona kuuluu soitossa. Donia ja Jonia ei voi verrata toisiinsa. Donilla on oma upea soundinsa ja tyylinsä. Hän on nykyään täysillä mukana myös biisinteossa, mikä on tietysti hyvä juttu bändille.
Ian Gillan: Don valittiinkin bändiin hänen luonteensa perusteella.
Don Airey: Tai koska tiedän jalkapallosta….
Ian Paice: Joku 18-vuotias voi olla soittimensa virtuoosi, mutta tässä bändissä soittaaksesi sinulla täytyy olla tietoa ja kokemusta sekä kyky hyödyntää tietosi soitossasi. Tulee tietää mitä soittaa ja mitä jättää soittamatta. Sitä ei opita lyhyessä ajassa. Don on soittanut todella monen kanssa. Hänellä on tietoa.
Steve Morse: Olen ollut bändissä yli kymmenen vuotta. Sinä aikana bändin biisinteko vain on kehittynyt. Nautinnokseni voin todeta että samoin on käynyt keikkailulle. Rakastan sitä rentoutta joka syntyy kun tietää että jos putoaa, joku muu nappaa minut kyytiin. Kun improvisoimme tai kirjoitamme biisejä, niin tapahtuu. En tiedä onko kyse onnesta vai kohtalosta, joka tapauksessa kemiamme on sellaista, joka yleensä on mahdollista saavuttaa vain kun ihmiset kasvavat yhdessä nuoresta saakka. Olin onnekas päästessäni mukaan bändiin. Mielestäni kemiamme ovat pelanneet hyvin lähtien siitä päivästä kun liityin Purpleen. Olin aluksi yllättynyt ja hämmästynyt siitä kuinka hyvin homma toimi.
Ian Gillan: Mitä enemmän levyjä teemme, sitä vaikeampaa on valita mitä keikoilla soitamme. Abandonin jälkeen soitimme kiertueella seitsemän uutta biisiä. Bananasilta soitimme viittä tai kuutta kappaletta ja samoin on tämän uuden kanssa. Tiettyjä vanhoja biisejä ei voi jättää soittamatta. Tällä kertaa emme kuitenkaan korvanneet Bananasin biisejä kokonaan uusilla vaan sen sijaan olemme jättäneet setistä pois joitakin vanhoja klassikoita. Aiomme vielä tehdä kiertueen jolla soitamme vain kolme klassikkoa ja muuten uudempaa materiaalia. Vihaan ajatusta Bananasin biisien jättämisestä pois.
Ian Paice: On melko vaativa työ saada kokoon setti joka tyydyttää sekä meitä että yleisöä. Emme millään voi miellyttää kaikkia, mutta teemme parhaamme. Yleisössä on aina joku jonka suosikki jää soittamatta. Voisimmehan toisaalta soittaa seitsemän tunnin keikkoja, jolloin kaikki olisivat ehkä tyytyväisiä.
Ian Gillan: Tai 70 tunnin keikkoja.
Roger Glover: Ihmiset eivät aina ymmärrä, että on biisejä jotka kuulostavat levyllä hyvältä, mutta jotka eivät toimi livenä. Biisin tulee toimia myös lavalla ja sen rakenteen tulee taipua improvisointiin. Mitä enemmän biisissä on käytetty hienoa studiotekniikkaa, sitä huonommin se yleensä toimii livenä.
Ian Paice: Treeneissä yritämme usein soittaa joitakin biisejä, joita emme ole aikoihin soittaneet. Yleensä huomaamme viidessä minuutissa ettei biisi toimi ja siksi sitä ei ole ennenkään soitettu. Osa kappaleista on luotu studiossa siten etteivät ne toimi studion ulkopuolella. Alkuperäistä äänityshetken taikaa ei enää toista kertaa tavoiteta.
Ian Gillan: Osa vanhasta materiaalista kuulostaa myös liian vanhalta verrattuna setin uusiin biiseihin. Yksi sellainen on In Rock –albumin Flight Of The Rat. Olemme yrittäneet soittaa sitä, mutta se kuulostaa hirveältä! Se ei vaan toimi.
Ian Paice: Vaikka levyllä se kuulostaa yhä hyvältä.
Roger Glover: Suosikkibiisini Purplen tuotannosta on yhä Perfect Strangers.
Don Airey: Ja minun Rat Bat Blue.
Ian Gillan: Contact Lost. Sehän on instrumentaali ja mina laulajana pääsen sen aikana baariin!
Ian Paice: Suosikkini on mikä tahansa biisi mitä olen ollut itse säveltämässä!
Steve Morse: En osaa valita yhtä. On niin monta hyvää erityyppistä biisiä. Suorana a-soinnun biisinä Highway Star, raskaaseen majesteetilliseen tunnelmaan taas Perfect Strangers. Puhtainta nautintoa saan kun bändi yltyy improvisoimaan ja se tapahtuu eri iltana eri biisissä.
Viisuvoittaja Airey
Yleisen haastattelun lisäksi MTV3 sai kunnian jatkaa pidempään kosketinsoittaja Don Aireyn kanssa. Don Airey on hard rockin ahkerimpia muusikoita kautta aikain. Ennen liittymistään Deep Purpleen vuonna 2003, Don on soittanut mm. Rainbown, Whitesnaken, Ozzy Osbournen, Jethro Tullin ja Gary Mooren levyillä ja kiertueilla. Don Airey on soittanut yli 180 levyllä. Vuonna 1987 hän voitti Eurovision laulukilpailun Katrina & The Wavesin sovittajana ja kapellimestarina.
Olet soittanut lähes kahdellasadalla levyllä. Mitkä niistä ovat omat suosikkisi?
- Black Sabbathin Never Say Die. Se oli ensimmäinen kunnon metallialbumini. Sabbathin kanssa oli hieno työskennellä. Olin tuolloin nuori ja nuorena soitin juttuja joita en enää kokeneempana osaisi toistaa.
- Cozy Powellin Over The Top. Se oli hienoa yhteistyötä, jossa oli mukana muiden muassa Jack Bruce. Levy on hieno muisto rakkaasta ystävästäni. (Cozy Powell on edesmennyt rumpali, joka soitti mm. Rainbown, Whitesnaken ja Black Sabbathin riveissä).
- Deep Purplen Bananas. Albumin tunnelma on hieno. Etenkin rummut toimivat upeasti.
Mitä euroviisuvoitto sinulle merkitsi?
- Se oli hieno kokemus, yksi urani huippuhetkiä.
Graham Bonnet kertoi että hänestä oli hienoa soittaa Rainbowssa sinun ja Cozy Powellin kanssa. Kuinka muistat Down To Earth –levynne teon?
- Muistan kun Graham tuli koelauluun ranskalaiseen linnaan jossa Rainbow teki levyä. Hän oli kuudes laulaja jonka olimme lennättäneet paikalle. Hän lauloi kolme ensimmäistä lausetta biisiä Mistreated ja sai homman. Täytyy sanoa etten ole koskaan nauranut yhtä paljon missään bändissä kuin tuolloin Rainbowssa. Jopa Ritchie Blackmore hymyili silloin tällöin.
Millainen oli Rainbown seuraava kokoonpano jossa lauloi Joe Lynn Turner?
- Hirveä. Bändistä tuli eurooppalaisamerikkalainen AOR-yhtye.
Entä millaista oli tehdä klassinen instrumentaalikappale Difficult To Cure?
- Sen nimi pitäisi olla Difficult To Play. Rumpali Bobby Rondinelli ei millään osannut soittaa sitä, joten minä tein alkeellisella sekvensserillä ja Minimoogilla rytmiraidan, jonka päälle biisi rakennettiin. Rummut lisättiin viimeisenä.
Sinulla on oma tyylisi, mutta soitossasi on yhtäläisyyksiä mm. sellaisten hienojen soittajien kanssa kuin Jimmy Smith ja Rick Wakeman. Voisitko mainita joitakin vaikutteitasi kosketinsoittajana?
- Jimmy Smith on kaikkien aikojen suurin kosketinsoittaja ja olen kerännyt hänen levyjään 40 vuotta! Rocksoittaja josta erityisesti pidän on Focus-bändin Thijs van Leer. Pidän myös Spooky Toothin Gary Wrightista, vaikka Keith Emerson onkin alan mestari. Fuusiosoittajista sanottakoon että Jan Hammerin työ Mahavishnu Orchestrassa oli ainutlaatuista. Kuuntelen lukemattomia jazzsoittajia kuten, Chick Corea, Sonny Clark, Carl Perkins, Baby Face Willette, Brother Jack McDuff ja Junior Mance, vain joitakin mainitakseni.
Pitääkö paikkansa ettet olisi halunnut tehdä Living Loudin -levyä omalla nimelläsi?
- Osuuteni sillä levyllä äänitettiin päivässä. Minusta tuntui, että se projekti meni päällekkäin Purpleen sitoutumiseni kanssa, joten pyysin Living Loudia laittamaan levynkanteen nimekseni Marshall Stacks. He jättivät pyyntöni huomiotta.
Olivatko basisti Bob Daisley ja rumpali Lee Kerslake merkittävässä roolissa Ozzy Osbournen bändin biisinteossa?
- Kyllä. Daisley varsinkin oli erittäin luova. Rytmiryhmänä he ovat Glover/Paice –luokassa.
Millaista oli olla Ozzyn bändissä ja tehdä levyt Blizzard Of Oz sekä Bark At The Moon?
- Blizzard oli upea kokemus. Tuore, nopea, raivokas. Levy on Randy Rhoadsilta yksi kaikkien aikojen kitarasuorituksista. Meillä oli levyä tehdessämme myös hauskaa. Bark At The Moon oli sekin ok. Oli kylläkin aikamoista kamppailua tehdä ensimmäistä levyä Randyn kuoltua lento-onnettomuudessa, ilman häntä. Ozzyn alkoholiongelma ei sekään helpottanut asioita.
Aiotko tehdä lisää soololevyjä vuorikiipeilyteemaisen K2-albumisi seuraajiksi?
- Minulla on kolme omaa levyä viittä vailla valmiina. Kunpa vain löytäisin aikaa niiden viimeistelemiseen!
Kahden viimeisimmän levyn ja Suomessa soittamienne keikkojen perusteella Deep Purple on yhä hyvässä vedossa. Millaisena sinä näet Purplen vuonna 2005?
- Ainakaan he eivät vanhene arvokkaasti! Bändi rokkaa yhä yhtä rankasti kuin koskaan ja Deep Purple on viime vuodet ollut suunnaton inspiraatio sekä minulle että koko perheelleni. Luoja siunatkoon Deep Purplea!
haastattelut ja teksti: Sami Ruokangas
Deep Purple: Rapture Of The Deep -arvostelu