(Edel)
Moni meistä pitkän linjan Deep Purple-faneista ikävöi yhä Ritchie Blackmorea kitaraan. Steve Morse on kuitenkin ollut hänen tilallaan jo pidempään kuin Bläkkäri bändissä koskaan viihtyi. Purplen Machine Headin ja Burnin –kaltaisten klassikkoalbumien asemaa eivät bändin nykytekemiset heilauta, mutta uuden vuosituhannen Purplessa on kyse paljon enemmästä kuin pelkästä nostalgiasta ja vanhojen lämmittelystä.
Morsen mukaantulo aloitti uuden taiteellisen nousukauden, eikä sitä hetkauttanut Jon Lordin eläkkeelle lähtökään. Ensimmäinen kosketinsoittaja Don Aireyn kanssa tehty albumi Bananas oli yllättävän raikas paketti, jonka arvo on parin vuoden aikana vain kasvanut. Uudistuneen Purplen soundi tosin muistuttaa paikoin enemmän Steve Morsen aikaista Kansasia kuin vanhaa Blackmoren aikaista Purplea.
Ian Gillanin (laulu), Ian Paicen (rummut), Roger Gloverin (basso), Steve Morsen (kitara) ja Don Aireyn (koskettimet) muodostama Deep Purple mallia 2005 on äärimmäisen kova kokoonpano. Asia ei jää epäselväksi tätä virallisesti huomenna Suomessa ilmestyvää uutuutta kuunnellessa.
Bananasilta tuttu musta hip hoppari Michael Bradford on jälleen tuottajana. Hän onnistuu saamaan bändin kuulostamaan samaan aikaan sekä tuoreelta ja elinvoimaiselta että In Rock –klassikon seitkytlukulaiselta itseltään. Nykybändeihin verrattuna Purple ei ole oikeastaan lainkaan heviä, vaikka onkin yksi lajin luojista. Metallican seuraajiin verrattuna meno on kevyttä progeilua. Toisaalta bändi jyrää yhä todella tanakasti, eikä tämän raskaampi ote Purplelle sovikaan. Raskautta ei välttämättä heti edes huomaa, musiikki kun on progressiivisuudessaan ilmavaa ja rikasta. Purple onnistuu yhä yhdistämään 70-luvun progen ja hevin parhaat puolet.
Aireyn hammondit ovat ilahduttavan hyvin esillä ja hän hallitsee instrumenttinsa suvereenisti. Gillan laulaa hyvin, yltäen yhä korkeaan falsettiin puhtaasti. Gloverin ja Paicen rytmiryhmä on yhtä cool kuin ennenkin. Morse malttaa olla esittelemättä liikaa taitojaan, soittaen biisien ehdoilla.
Tasavahvoista sävellyksistä nousevat ensikuunteluilla esiin juurevat rypistykset Wrong Man, Don´t Let Go ja Junkyard Blues sekä pysähdytävä balladi Clearly Quite Absurd. Mieleenpainuvin kokemus on Perfect Strangersin tavoin eksoottisen koukeroinen nimikappale, jossa on uuden Purple-klassikon ainesta. Muutama kuuntelu paljastaa että tässä on Bananasin jatkoksi ties monesko täysipainoinen Deep Purple –albumi.
Bändi soittaa komeasti ja sen yhteissoundi on ainutlaatuisen hyvä. Deep Purplessa kohtaavat yhä vastustamattomalla tavalla virtuositeetti ja hyvät rockbiisit.
teksti: Sami Ruokangas
Deep Purplen haastattelu, jossa bändi kertoo tämän levyn teosta