(EMI 2004)
Tässäpä merkillinen kovan luokan cover-bändi. Living Loud on kokeneiden hard rock -mestareiden projekti.
Kitarassa on Steve Morse, nykyinen Deep Purplen jäsen joka on aiemmin soittanut mm. Kansasin ja Dixie Dregsin riveissä.
Laulajana on Australian suosituimpiin kuuluva ääni Jimmy Barnes. Hänen sooloalbuminsa ovat olleet Australian listojen ykkösinä ja hän on kotimaassaan supertähti. Miehen äänestä löytyy yhtymäkohtia mm. Rod Stewartin ja AC/DC:n Brian Johnsonin kähinään.
Bassossa on mm. Gary Mooren, Rainbown, Ozzy Osbournen kanssa soittanut Bob Daisley.
Rumpali on Uriah Heepin Lee Kerslake, joka hänkin kuului aikoinaan Ozzyn bändiin. Koskettimissa on ”maailman ahkerin hard rock –urkuri” Don Airey, nykyinen Deep Purplen jäsen, joka on aiemmin soittanut mm. Whitesnakessa ja Rainbowssa sekä sessiomuusikkona sadoilla levyillä.
Herrat Daisley, Kerslake ja Airey ovat kaikki olleet Ozzy Osbournen bändissä tämän soolouran alkuvaiheessa 80-luvulla. Daisley ja Kerslake soittivat Ozzyn levyillä Blizzard Of Ozz ja Diary Of Madman. He myös sävelsivät ja sanoittivat suuren osan levyjen kappaleista yhdessä Ozzyn kanssa.
Living Loud –kiekon kannessa Daisley kertoo suunnitelleensa tekemiensä Ozzy-biisien levyttämistä uudelleen jo 80-luvulla, erottuaan Ozzyn bändistä. Projekti saatiin kuitenkin aikaiseksi vasta nyt. Levyn 13 kappaleesta viisi on Living Loud –kokoonpanon omia. Loput ovat vanhoja Ozzy-raitoja uusina tulkintoina.
Levyn kannessa korostetaan, ettei kyseessä ole Daisleyn ja Kerslaken kosto siitä että Ozzy ja managerivaimonsa Sharon Osbourne ovat pyyhkineet heidän soittonsa pois Blizzard Of Ozzin ja Diary Of Madmanin uusimmilta painoksilta. Osbournet perustelivat tekoa oikeussaleissa puidulla riidalla, jossa Daisley ja Kerslake vaativat korvauksia säveltämistään, soittamistaan ja tuottamistaan kappaleista.
Olipa kyseessä kosto tai ei, varsin oudolta koko Living Loud –projekti aluksi tuntuu. Ensimmäisellä kuuntelulla ehdin tuomita uudet Ozzy-biisien tulkinnat täysin turhiksi. Useamman kuuntelun myötä niistä kuitenkin löytyy ideaa ja omaa luonnetta. Superkokoonpano soittaa komeasti.
Morse tulkitsee uusiksi kitaristi Randy Rhoadsin aikoinaan soittamia juttuja. Hän ei kopioi Rhoadsia vaan lisää oman tyylinsä alkuperäisversioita kuitenkin kunnioittaen. Samoin laulaja Barnes suoriutuu haastavasta hommasta kunnialla. Esim. Crazy Train tulee ikuisesti olemaan rakkain alkuperäisenä Ozzyn laulamana versiona, mutta siitä huolimatta myös Living Loudin versio on hyvä.
Barnesin persoonallinen ääni eroaa riittävästi Ozzyn äänestä ja tyylistä. Esim. Mr. Crowley on rujoksi suodatetun laulusoundin myötä erinomainen ja sopivasti alkuperäisestä eroava. Airey versioi omia urkukuvioitaan, hänkin kun soitti jo originaaliversiolla. Morse alleviivaa melankolisen melodian kauneutta.
Projekti päätyy plussalle ennen kaikkea siksi, että Living Loudin omat kappaleet ovat hyviä. Juttu ei siis perustu pelkkään Ozzyn uudelleenlämmittelyyn. Omat biisit ovat vanhankantaista, lämmintä ja juurevaa hard rockia. Morse malttaa olla dominoimatta tilutuksellaan ja soittaa esim. avausraidassa lähes AC/DC–tyyppisellä säästeliäällä tyylillä. Konsertissa äänitetty bonusbiisi, vanhan ajan rock & roll Good Times menee kauas Ozzyn hevistä ja osoittaa viimeistään, että Barnes on maineensa veroinen laulaja.
Osa Ozzy-faneista ei varmaankaan koskaan tule hyväksymään uusia tulkintoja. Hevin pyhiin kulmakiviinhän tässä kajotaan, mutta se tehdään hyvin ja tekijöillä on touhuun tietty moraalinen oikeus. Huomattavasti tätä projektia suurempi häväistys tapahtui Osbournen pariskunnan mennessä sorkkimaan alkuperäisiä levyjä korvaten Daisleyn ja Kerslaken soiton uusilla miehillä.
Suosittelen tutustumista. Voihan tähän suhtautua tribuuttina Ozzyn varhaisbändille. Siitähän kyse onkin, että Daisley ja Kerslake haluavat omalle panokselleen huomiota ja tunnustusta. Ovat he sen ansainneetkin.
teksti: Sami Ruokangas