USA, 2003. Ohjaus: Charles Herman-Wurmfeld. Käsikirjoitus: Kate Kondell. Kuvaus: Elliot Davis. Leikkaus: Peter Teschner. Tuotanto: Marc Platt, David Nicksay. Pääosissa: Reese Witherspoon, Luke Wilson, Sally Field, Bob Newhart, Jennifer Coolidge. Kesto: 97 min.
Elle Woods (Reese Witherspoon) on palannut valkokankaalle vaaleanpunaisissa kostyymeissaan optimismia täynnä. Hänen uransa lakifirman juristina näyttää lupaavalta, ja rakkauskin poikaystävän kanssa on jo edennyt massiivisten häävalmistelujen asteelle. Kun Elle päättää etsiä Bruiser-koiransa biologisen äidin (voidakseen kutsua tämän häihinsä!) hän törmää erään kosmetiikkafirman eläinlaboratorioon ja päättää siltä istumalta ryhtyä taistelemaan kaikkien eläinten oikeuksien puolesta. Elle saa työstään potkut mutta lähtee lannistumatta Washingtoniin ajamaan asiaansa.
Blondin kosto perustuu samalle idealle kuin Frank Capran Mr. Smith Goes to Washington: tavallinen mattimeikäläinen menee Yhdysvaltain kongressiin taistellakseen asiansa puolesta. Näistä kahdesta elokuvasta ei kuitenkaan pitäisi puhua edes samana vuonna. Blondin kostossa lakiesitys, joka kieltäisi kosmetiikkateollisuuden tekemät eläinkokeet, ei tietenkään etene kongressin byrokratian rattaissa. Vastatuuli on kova, minkä vuoksi Elle päättää puskea aloitteen läpi omalla tavallaan.
Käsikirjoitus on lattea ja vain hetkittäin hauska, silloinkin vain vaivoin. Ellen asut ja erinäinen rekvisiitta, jota hän levittelee ympärilleen harmonian ja kotoisuuden luomiseksi on välillä hupaisaa, dialogi sen sijaan ei. Maanisella tavalla muotitietoinen Elle on ihastuttavan hauskan sijasta nyt ärsyttävä, eikä idiotismin takaa pulpahtele esiin salakavalaa nokkeluutta; hänen päässään tuntuu pyörivän enemmän ilmaa ja muotilehtien sloganeita kuin oikeita ajatuksia.
Elokuvasta puuttuu myös hyvä vastustaja, vihollinen. Suloinen viattomuus sulattaa jääräpäisten byrokraattien ja poliitikkojen sydämet liian helposti. Sovinisti-senaattorikin taipuu eläinten oikeuksien puolestapuhujaksi, kunhan Elle on ensin osoittanut hänen rakkaan koiransa homoksi. Kaikilla ihmisillä tuntuu olevan hyvä sydän ja hyvää tahtoa - niiden esille kaivamiseen tarvitaan tarinassa vain inhimillinen barbie-nukke, joka uskaltaa sanoa sen mitä todella ajattelee, ja vieläpä kongressissa. Ilmeisesti ikääntyneille naisnäyttelijöille ei Hollywoodista löydy paljoakaan töitä, kun Sally Fieldkin on ottanut vastaan roolin näin tyhjänpäiväisessä elokuvassa.