Suomi 2000. Ohjaus: Markku Pölönen. Käsikirjoitus: Markku Pölönen ja Heikki Metsämäki. Kuvaus: Kari Sohlberg. Leikkaus: Jukka Nykänen. Lavastus: Minna Santakari. Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen. Pääosissa: Janne Reinikainen, Peter Franzén, Karoliina Blackburn, Puntti Valtonen, Ilkka Koivula, Pertti Koivula, Vappu Jurkka. Kesto: 103 min.
"Tämä ei ole totta. Tämä ei ole valhetta. Tämä on satu." Näillä sanoilla alkaa erikoislaatuinen matka vähintään yhtä erikoislaatuisen tähtilegendan maailmaan. Rauli "Badding" Somerjoki oli mies, joka ei osannut täällä elää, mutta joka osasi kummallisella tavalla koskettaa sydämiä. Niin osaa myös ohjaaja Markku Pölönen, jonka elokuva on kuin satumaisen kuulas runo.
Baddingin kehystarina sijoittuu Somerjoen viimeisiin aikoihin, joina ystävät olivat jo vähissä ja viina vienyt terveyden. Rahan haistavat susihukkaset kiertelevät asuntoonsa eristäytyneen Raulin (Janne Reinikainen) ympärillä vaatien tätä vielä yhdelle jäähallikeikalle, joka mahdollistaisi Suuren Comebackin. Mies kuitenkin pakenee maalle, jonne kyyditsijäksi osuu vanha lapsuuden kaveri Ossi (Peter Franzén). Ossi on vierestä seurannut Raulin tietä huipulle ja alas, eikä kateuttakaan aina voi välttää.
Unilla ja erilaisilla fantasioilla oli keskeinen osa Baddingin elämässä ja luomistyössä. Niin myös elokuvassa, jonka kerronta liukuilee pehmeästi nykyisyydestä menneisyyteen, todellisuudesta unelmiin, kehräten vähittäin kokoon kuvaa miehestä ja legendasta. Alussa nähtävä, utuisen fantastinen lapsuusmuisto enteilee Raulin elämän halki kestänyttä, naiivin romanttista suhdetta luontoon sekä vastakkaiseen sukupuoleen. Naiset edustivat sairaalloisen ujolle pojalle kaikkea mikä on kaunista - ja tavoittamatonta - pahassa maailmassa. Tärkeimmäksi naiseksi elokuvassa muodostuu Mari, Baddingin elinaikainen ensirakkaus (Karoliina Blackburn).
Pölönen ymmärtää pitää legendan legendana. Hänen kuvansa outolinnusta on nostalginen, hetkittäin jopa yltiöromanttinen, mutta niin tavallaan täytyykin. Mitään absoluuttista "totuutta" ei onneksi yritetäkään paljastaa, kuten alun satuviittaus jo paljastaa. Sen sijaan elokuva tarjoaa kiehtovan, subjektiivisen kurkistuksen yhden ihmisen todellisuuteen.
Ohjaaja osaa erityislaatuisella tavalla vangita elokuviinsa suomalaisen kaipuun. Useimmiten, kuten Onnen maassa ja Kivenpyörittäjän kylässä, se on rinta-alassa pakottavaa kaipuuta luontoon ja maaseudulle - niin nytkin. Ihmisiä pelkäävän mutta eläimiä rakastavan Raulin matka äidin kotimökkiin on ihmisen matka omaan alkukotiinsa. Tälle matkalle imeytyy katsojakin kuin huomaamatta.
Janne Reinikaisen nimisuoritus on ilmiömäinen. Hän on uskomattomalla tavalla omaksunut paitsi Baddingin ulkoiset elkeet, myös tämän omituisen, lapsenomaisen sielun. Yhtä loistavaa työtä tekee Peter Franzén roudari Ossina, jonka ohi elämä on ajanut. "Mä olisin osannut ottaa tosta kaiken irti", hän toteaa alistuneesti parhaalle kaverilleen, joka ei megamenestystään ole koskaan kestänyt. Harvoin näkee sellaista intiimiä kemiaa, mikä näiden kahden näyttelijän välillä vallitsee automatkan aikana; eletty ja elämätön elämä, hyvät ja pahat muistot piirtyvät heidän kasvoilleen vaistonvaraisella tarkkuudella.
Sen sijaan kysymysmerkiksi jää Pertti ja Ilkka Koivulan tarkoitus järkyttävissä glam-meikeissä koheltavana manageri-aisaparina. Heidän parodiaan pyrkivä ylinäyttelemisensä ei jotenkin sovi sekaan. Karoliina Blackburnin pieni rooli jää auttamatta miesosien varjoon, mutta hän hoitaa sen sopivan pienieleisesti.
Elokuvan (pitkälti kuvitteellinen) ajankuva 70-luvun hippeilyistä 80-luvun kimmellyksiin herää eloon aistivoimaisena. Tästä suurin kiitos lankeaa puvustaja Tiina Kaukaselle ja lavastaja Minna Santakarille, jotka ovat suoriutuneet haasteesta kunnianhimoisella pieteetillä. Elämystä rikastuttaa säveltäjä Vesa Mäkisen voimallinen musiikki, joka vuorottelee Baddingin omien sävellysten kanssa.
Musiikkiin elokuva luonnollisesti nojaakin. Somerjoen esitykset varhaisemmista rokkiräminöistä myöhempiin, kypsyneisiin balladeihin siivittävät tarinan saumattomaksi. Livenumeroissa hiki roiskuu ja tanner tärisee katsomossa asti. Iskelmäpuolelta kuulemme mm. sellaiset klassikot kuin Tähdet, Tähdet, Omista minut, Valot ja Kuihtuu kesäinen maa.
Osaset loksahtavat upeasti paikalleen elokuvan huipentumassa, jossa onnelliset hipit maalaavat toisiaan aurinkohehkuisella hiekkarannalla, elämä on kaunis ja kaikkien yläpuolella paljasvatsainen Badding laulaa: "Kun mä sinut kohtasin, oli ilta ihanin..." Kylmät väreet liukuvat selkäpiissä.
Teksti: Tuuve Aro