Suomesta matkattiin 1800–1900-lukujen vaihteessa suurin joukoin Pohjois-Amerikkaan. Valokuva vanhasta sukulaisesta johti tutkija Heli Jokisen selvittämään Yhdysvaltoihin lähteneiden miesten kotiin jääneiden perheiden kohtaloa.
Sadattuhannet suomalaiset matkasivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa maailmalle kultaa vuolemaan. Osa lähtijöistä päätyi Australiaan, osa Uuteen Seelantiin. Suurimmat muuttajien joukot suuntasivat Pohjois-Amerikkaan.
Maisteri Heli Jokinen tarkastelee tuoreessa siirtolaisuusinstituutin julkaisussa Amerikkaan lähteneiden perheiden arkea koti-Suomessa.
Idea aiemmin varsin vähän tutkittuun aiheeseen tuli vanhasta valokuvasta. Mummolasta löytyneessä kuvassa oli Kanadan siirtolaiseksi lähtenyt kaukainen sukulainen. Yhdysvalloissa ikuistetusta olkihattuisesta miehestä ei löytynyt tarkemmissa tutkimuksissakaan uutta tietoa. Kiinnostus aiheeseen jäi kuitenkin kytemään.
Jokisen ensimmäinen tutkimus rajoittui 1900-luvun alun alahärmäläissiirtolaisiin. Parhaillaan Jokinen jatkaa amerikanleskien ja siirtolaisuuden tutkimista laajemmalla aineistolla. Hän on ulottanut tutkimuksen vuoteen 1914 ja ottanut Kauhajoen siirtolaisuuden vertailukohdaksi.
”Lähdettiin kun naapuristakin lähdettiin”
Pääosa kiihkeimpinä siirtolaisuuden vuosina Amerikkaan lähteneistä suomalaisista oli miehiä. Koska yleensä ei ollut rahaa siihen, että koko perhe olisi matkustanut kerralla, niin sanottuja amerikanleskiä jäi kotimaahan jopa kymmeniä tuhansia.
Yksinäisiä naisia lähtijöistä oli murto-osa. Perheettömät nuoret naiset läksivät Amerikkaan tavallisesti piikomaan ja palvelijoiksi.
Väkeä matkalle houkuttelivat rahan lisäksi seikkailumieli ja ajan henki: siirtolaisuus oli vuosisadan vaihteen muoti-ilmiö.
– Lähdettiin, kun naapuristakin lähdettiin. Toisaalta jos miehellä oli kotimaassa hyvin ristiriitainen suhde, oli helpompaa lähteä kuin ottaa avioero. Avioliittoa pidettiin siihen aikaan elinikäisenä sopimuksena. Siirtolaiseksi lähtemistä on siis pidetty tavallaan myös ajan avioerona, Heli Jokinen tietää.
Lesket elivät nuhteetonta elämää
Amerikanlesket olivat siirtolaisuuden myötä syntynyt uusi ilmiö. Pienissä kyläyhteisöissä ei aina tiedetty, miten heihin pitäisi suhtautua. Kyläläiset olivat heistä toisaalta huolestuneita, toisaalta heitä kyräiltiin ja paneteltiin.
Heli Jokisen tutkimuksen mukaan kotiin jääneet vaimot elivät kuitenkin nuhteetonta elämää ja hoitivat työnsä ja perheensä hyvin. Esimerkiksi avioeroja oli Heli Jokisen aineistossa vain kaksi. Toisessa tapauksessa vaimo odotti miestään turhaan kymmenen vuotta, toisessa mies avioitui Amerikassa uudelleen.
– Kaksinnaimisesta puhuttiin ensimmäisen kerran jo siirtolaisuuden vuosina 1800-luvun lopulla. Suuresta ilmiöstä ei ollut kuitenkaan kysymys. Joskus mies oli perustanut uuden perheen Amerikkaan ja unohtanut tarkoituksella tai ymmärtämättään panna avioeron vierille Suomessa.
Toisaalta aina, kun mies palasi takaisin kotiin, sujuvasta yhteiselosta ei ollut takeita.
– Voi itsekin ajatella, että ongelmia syntyy, kun mies on vuosikausia poissa. Lapset ovat kasvaneet, eikä osa heistä ole edes nähnyt isäänsä. Vaimo on jatkanut omaa elämäänsä omalla tavallaan ja pitänyt huolen perheestä ja kodista. Siirtolaiseksi lähteneet miehet pohtivat myös, pitikö paikkansa, mitä heidän Amerikan leskistään puhuttiin kylän raitilla.
Toisinaan kotiin jääneet saivat maailmalta kuolinviestin sinne lähteneestä sukulaisesta. Aina viestiä ei kuitenkaan uskottu.
– Ne tulivat kaukaa, mahdollisesti jopa joltain puolitutulta, eikä mitään konkreettista tietoa tai -todistusta kuolemasta ollut, eli niitä ei haluttu aina ottaa todesta, Jokinen perustelee.
Kirjeissä ei tunteiltu
Amerikkaan lähtenyt mies ja kotiin jäänyt vaimo olivat yleensä ainakin alussa kirjeenvaihdossa keskenään. Kirjeenvaihto oli vielä 1900-luvun alussa kuitenkin hankalaa. Kirjeen matka meren yli kesti kauan. Kaikki lähtijät tai kotiin jääneet eivät osanneet välttämättä lukea tai kirjoittaa. Joskus tarvittiin kolmas osapuoli, joka luki ja kirjoitti kirjeet.
Heli Jokinen on käsitellyt tutkimuksessaan yhtä lukuisista Amerikan kirjeistä. Siinä kerrottiin arjesta paikan päällä ja annettiin kotiväelle neuvoja, miten työt ja käytännön järjestelyt pitää hoitaa. Tunteista ei juurikaan puhuttu.
Siirtolaisuusinstituutti auttaa sukuselvittäjiä
Monilla suomalaisilla on edelleen sukua Pohjois-Amerikassa. Esimerkiksi Minnesotan osavaltion väestöstä suomalaisperäisiä kansalaisia oli vuonna 2000 lähes 16 prosenttia.
Jos haluaa jäljittää omia sukulaisiaan, Heli Jokinen suosittelee kääntymään Turun siirtolaisuusinstituutin puoleen. Vuonna 1989 perustetun siirtolaisrekisterin päätietokantoja ovat lääninhallitusten ja maistraattien passiluettelot, Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön matkustajaluettelot, ulkomailla kuolleita suomalaisia koskeva ulkoasiainhallinnon aineisto sekä lehti- ja kirjallisuusviitetietokanta.
Instituutissa voi käydä lukemassa myös vanhoja Amerikan kirjeitä.
Toinen vaihtoehto on etsiä esi-isien matkoja netin kautta Ellis Islandilta New Yorkista.
Osa Suomessa toimivan siirtolaisrekisterin tietokannoista on käytettävissä internetin kautta maksutta. Jokinen muistuttaa, että rekistereissä on puutteensa ja kekseliäisyys on joskus tarpeen.
– Minunkin sukulaiseni yhteydessä kävi ilmi, että nimi oli muuttunut kirjoitettaessa. Se ei siis ole välttämättä ihan sama kuin mikä on itsellä tiedossa.
Lue myös Alice Munron Karkulainen -kirjan esittely ja osallistu keskusteluun Amerikan siirtolaisuutta käsittelevästä kirjallisuudesta. Kuuntele Heli Jokisen haastattelu Radio Novasta. Lisätietoa siirtolaisuudesta löydät T urun siirtolaisuusinstituutin ja Ellis Islandin nettisivuilta.
Kuvat: Heli Jokinen ja Turun siirtolaisuusinstituutti.