”Äiti, en pysty tekemään yhtä nopeasti kuin sinä” – pitäisikö kiireestä potea syyllisyyttä?

Nykyaikuinen on puristuksissa monelta suunnalta: esimies hengittää niskaan, on muistettava hankkia uudet luistimet päivähoitoon, tutustua ennalta palaverissa käsiteltävään asiaan ja silti olla mahdollisimman hyvin läsnä lasten ja puolison arjessa.

Kyllä, aikuisella on kiire, mutta miten lapsi pärjää aikuisen kiireessä?

Annika on kahden lapsen äiti, jonka arki vaikuttaa ainakin ulkopuolisen silmin kiireiseltä. Perheen vanhemmat synkronoivat kalenterinsa joka sunnuntai, jotta seuraavan viikon viemiset, haut, harrastukset, omat harrastukset ja mahdolliset työajan ulkopuoliset kuviot ovat jo ennakkoon kaikkien tiedossa.

– Paniikit aiheuttavat huomattavasti enemmän stressiä. Jos joku asia vaikuttaa aikataulullisesti mahdottomalta, niin luultavasti se sitä myös on, hän toteaa.

Kiire näkyy välillä myös lapsille, mistä Annika ei ole hyvillään.

– Varsinkin 9-vuotias tyttäreni on useinkin sanonut minulle ”äiti, vaikka sulla on kiire, mulla ei ole” tai ”äiti, en pysty tekemään yhtä nopeasti kuin sinä”. Tottakai tämä herättää ja sitä muistaa ainakin hetkellisesti ottaa taas lapsen tahdin paremmin huomioon.

Annika kertoo kiireessä jäsentävänsä asiat omassa päässään ja olettavansa, että lapsi pystyy omaksumaan ja lisäksi suorittamaan ne samassa ajassa.

– Esimerkiksi kun olemme lähdössä johonkin, saatan omassa kiireessäni antaa lapsille yhdessä lauseessa listan käskyjä ja asioita, joita haluan hänen tekevän ennen lähtöä. Sitten kun seuraavassa vaiheessa sanon ”et vieläkään pakannut sun reppua”, olen saanut usein vastauksen ”en voi tehdä kaikkea yhtä aikaa” tai ”sulta tulee niin paljon ohjeita, että en pysty”.

Ennakointi varsinkin pienten lasten kanssa on Annikan paras keino kiireen hallintaan.

– Edelleen alamme tekemään lähtöä viimeistään varttia ennen kuin oikeasti pitää lähteä. Tällöin pienet vastoinkäymiset, kuten väärät hanskat tai märät kengät, eivät hajota pakkaa ovella.

”Vanhemmat tekevät virheitä, se on luonnollista”

Keskustelen sosiaalisessa mediassa lapsen kokemasta kiireestä ja keskustelukumppani muistuttaa, ettei lasta saa koskaan hoputtaa – äidin kiire ei ole lapsen kiire.

Totta. Poden hetken huonoa omaatuntoa, mutta sitten mieleen tulee oma lapsuus: minua on hoputettu joka ikinen aamu läpi kouluvuosien, enkä ole asian vuoksi erityisen traumatisoitunut. Olisikohan tässä taas merkki nykyaikuisen turhasta syyllistymisestä?

Onko todella niin, ettei lasta saisi koskaan hoputtaa? Siis ikinä? Toki jatkuva kiire ei ole lapselle hyväksi, mutta pitääkö arki harmonisoida täysin ja poistaa kaikki vähänkin epämiellyttävä opittavaksi aikuisiälle?

Eeva Oksanen Mannerheimin lastensuojeluliitosta jakaa tunteeni.

– Nykypäivänä vanhemmuuteen tulee niin paljon ohjeita ja neuvoja, jotka voi helposti ottaa liian kirjaimellisesti ja syyllistyä. On ihan tavallista, että vanhemmat tekevät virheitä, se on ihan luonnollista. Haastaviin hetkiin voi palata myöhemmin ja niistä voi keskustella jälkikäteen lapsen kanssa – kuunnellen lapsen kokemusta. Lapselta voi myös pyytää anteeksi.

Vaikka liiallinen stressi ja kiire on raskasta koko perheelle, tavallinen stressi kuuluu arkeen ja aikatauluista on vaikea irtisanoutua: töihin ja kouluun on tultava ajallaan, ja kyllä, välillä se stressaa. Sellaista elämä kuitenkin on.

Ehkä nykyaikuisena olisikin hyvä oppia kultainen keskitie ja jättää riittävästi vapaata kalenteriin, mutta jättää myös liiallinen itsensä soimaaminen pois?

– Perheissä on stressiä ja on tärkeää pukea sanoiksi lapselle, että on kiire ja että he ymmärtävät, että nyt on kiiretilanne. En ajattelisi mustavalkoisesti näistä asioista. Eri lapset kokevat eri tavalla vanhempien kiireen ja stressin, joku voi kokea sen stressaavampana kuin toinen, Oksanen sanoo.