Aistien maailmassa: Onko kuuron maailma täysin hiljainen?

Anne Sjöroos, 24, on syntynyt kuurona. Myös hänen isosiskonsa on kuuro.

– Vanhempani ja koko suku ovat kuulevia, mutta isosiskoni takia kotona oli synnyttyäni heti valmiina viittomakielinen ympäristö. Opin viittomaan jo yhdeksän kuukauden ikäisenä, Anne sanoo.

Anne on käynyt kuurojen koulun ja viittomakielisen lukion. Tällä hetkellä hän opiskelee ammattikorkeakoulussa kulttuurituottajaksi "tavallisten" kuulevien parissa.

– Noudatan täysin normaalia opetusohjelmaa, samaa kuin luokkatoverinikin. Ainoa ero on se, että minulla on luennoilla mukanani viittomakielentulkki, jonka tehtävänä on kääntää puhe viittomakielelle ja päinvastoin, Anne kuvaa.

Opiskelun ohessa Anne työskentelee osa-aikaisena Kuurojen Pohjoismaisen Nuorten Neuvoston sihteerinä ja työntekijänä.

Miten ääntä voi kuvailla?

Annelta on muutaman kerran kysytty, korvaako luonto puuttuvan aistin vahvistamalla muita. Annen mukaan kuurot huomaavat helpommin näköaistinsa avulla asioita, jotka kuuleva sivuuttaa.

– Itse koen, että kuurot huomaavat kaiken – pienimmänkin ilmeen muutoksen tai eleen. Aina todetaan vitsikkäästi, että kuulevat ovat umpisokeita, koska eivät ikinä huomaa mitään sellaista, mitä kuurot huomaavat heti, Anne sanoo.

Onko kuuron maailma sitten täysin hiljainen?

– Jos ajatellaan ääniä, niin kyllä on. Visuaalisesti se kuitenkin on täynnä asiaa, elämää, vilinää ja vilskettä. Käytän silmiäni korvinani, Anne sanoo.

Sadan desibelin "maagisen rajan tuolla puolen" Annekin kuulee ääniä: hän aistii koiran haukunnan, voimakkaat tömähdykset tai kovat huudot.

– En kuitenkaan erota ääntä toisesta, vaan ne kaikki kuulostavat samanlaisilta. Ainoastaan näkemällä tiedän, mistä ääni tulee tai minkä sen on tuottanut, Anne kuvailee.

Anne ei myöskään erota, ovatko äänet matalia vai korkeita; hän osaa sanoa ainoastaan, kauanko ääni kestää.

– Jotkut äänet pistävät korvaan enemmän kuin toiset, esimerkiksi koiran haukunta on huomattavasti kovempi kuin kova huuto. Siltikin ne kuulostavat samanlaisilta, jotenkin... Mutta tämäkin on jokaisella kuurolla tosi yksilöllinen juttu, sillä jokainen kuulee omalla tavallaan, hyvin eri tavoin, Anne kuvailee.

Hän pohtii vain harvoin, miltä asiat tai esineet kuulostavat. Toisinaan Annea mietityttää, miltä juuri tavatun ihmisen ääni kuulostaa, tai miten kovaa ääntä pesukone pitää.

– Joskus olenkin kysellyt esimerkiksi opiskelutulkeilta, miltä jonkun luokkakaverin ääni kuulostaa. Heillä onkin siinä tekemistä: miten ääntä voi kuvailla? Anne pohtii.

– Kovin usein en kuitenkaan päätäni tällä vaivaa – eihän se loppujen lopuksi minulle kovin tärkeää ole.

"Kyllä kuuroista ääntä lähtee"

Anne osaa lukea huulilta, mikäli puhuja puhuu selkeästi. Arkielämässä hän käyttää viittomakieltä; töistä ja kaveripiiristä löytyy suuri määrä viittomakielisiä.

– Ainoastaan koulussa tai asioidessani esimerkiksi lääkärissä käytän tulkkia - eli silloinkin käytän viittomakieltä! Luokkakaverien kanssa kirjoittelen myös ahkerasti paperilapuille, Sjöroos sanoo.

Annen mukaan ihmisten suurimmat ennakkoluulot liittyvät juuri hänen käyttämäänsä viittomakielen tulkkiin: tulkkia luullaan usein henkilökohtaiseksi avustajaksi.

– Sitä hän ei ole, hän vain kääntää kielestä toiseen, eikä tee piiruakaan enempää. Hän ei edes toista pyynnöstäni, mitä äsken viittoi, vaan minun on kysyttävä uudestaan puhujalta tätä. Toinen ärsyttävä ennakkoluulo on se, että kuurot ovat mykkiä. Kyllä meistä ääntä lähtee!

Koska kuurous ei näy päällepäin, Anne kokee päivittäin tilanteita, joissa hänelle yritetään keskustella "tavanomaisesti" puhumalla. Kaupan kassan plussakorttipyyntö on helppo lukea huulilta, mutta erilaisten ohjeiden antaminen on jo hankalampaa, vaikka kehonkieli onkin avuksi.

– Kaupan kassa ei useimmiten edes huomaa, että olen kuuro. Eri asia on se, kun joku tulee kysymään kadulla vaikkapa reittiohjeita. Silloin on vähän pakko kertoa, että olen kuuro, ja siitä edespäin asia riippuu, miten kysyjä reagoi. Jotkut pelästyvät ja lähtevät niine hyvineen pois enempää sanomatta, mutta mukavimpia ovat ne, jotka kaivavat kynän ja paperin tai kännykän esiin. Jotkut jopa sormittavat! Silloin minäkin voin auttaa heitä, Anne sanoo.

Jos Anne saisi päättää, hän haluaisi voida käyttää kaupassa käydessään viittomakieltä niin, että saisi palvelua omalla kielellään.

– Ruotsinkielisetkin voivat puhua halutessaan ruotsia. Se helpottaisi asiointia huomattavasti. Kannatan myös tekstitysten lisäämistä televisioon!

Herätyskello laukaisee värinähälyttimen

Anne kuvailee suhdettaan musiikkiin "olemattomaksi". Puolitoistavuotias siskontyttö vaatii häntä katselemaan Fröbelin palikoiden DVD:tä, mutta siihen musiikkikokemukset suurimmalta osin jäävätkin.

– En tietenkään kuuntele musiikkia, ja sen tähden en keikoilla tai festareillakaan käy. Joskus olemme nuorempana kaverien kanssa leiriytyneet festarialueelle, mutta lähinnä hyvän seuran vuoksi.

Televisioon Anne sen sijaan myöntää olevansa koukussa, ja hän heittää, ettei varmaankaan pärjäisi ilman tallentavaa digiboksiaan.

– Telkassa ärsyttää vain se, että kaikki paljon puhutut kotimaiset sarjat, dokumentit ja keskusteluohjelmat menevät ohi – tekstitystä ei vain ole, enkä siksi voi katsoa mitä tahansa haluan, vaan silti joudun maksamaan saman tv-luvan kuin muutkin, Anne sanoo.

Kuuron käyttämä tekniikka on melko samanlaista kuin näkevien käyttämäkin. Eroja löytyy esimerkiksi herätyskellosta ja puhelimesta: tunto- ja näköaistilla on näissä laitteissa suurempi rooli.

– Herätyskello soidessaan laukaisee tyynyni alle laitetun värinähälyttimen, joka herättää minut värisemällä kammottavan kovaa. Ovikello ja palohälytin sen sijaan laukaisevat niihin kytketyn vilkkuvalolaitteen, josta näen, että nyt joku on ovella, tai että nyt palaa, Anne sanoo.

Kuurous on antanut upean kulttuurin ja monimuotoisen kielen

Anne ei koe, että olisi kuurouden vuoksi joutunut luopumaan jostakin. Hän toteaa, ettei voi kaivata asiaa, jota ei ole koskaan omistanutkaan.

– "Tilalle" olen kyllä saanut enemmän kuin paljon: upean kulttuurin, monimuotoisen kielen, jännittävän maailman ja ihania ystäviä yli kaupunkien tai maiden rajojen. Kuurot ovat oma kulttuurinen ja kielellinen vähemmistö, ja se luo vahvaa yhtenäisyyttä. Lähes kaikki kuurot Suomessa ainakin tietävät toisensa, olemme pieni yhteisö, Anne kuvaa.

– Sanotaan, että kuurot ovat kansa vailla maata, ja minulla onkin paljon ystäviä muualta kuin Suomesta. Olen ollut mukana paljon pohjoismaisissa ja kansainvälisissä tapahtumissa ja leireillä, tavannut uusia ihmisiä ja matkustellut – näin tuskin olisi, jollen olisi kuuro.

Anne ei toivo, että saisi kuulla: hän kertoo tottuneensa kuurouteen ja siihen, ettei tule koskaan kuulemaan.

– Olen tyytyväinen elämääni, ja asiat sujuvat yleensä yhtä vaivattomasti kuin kuulevillakin. Mihin minä siis kuuloa tarvitsisin, kun pärjään hyvin ilmankin?

Entä, jos kuitenkin…? Jos Anne saisi kuulonsa takaisin edes hetkeksi, mitä hän haluaisi kuulla?

– Tätä minulta ei olekaan ikinä kysytty! En olekaan ajatellut sitä, mutta nyt ensimmäiseksi tulee mieleen, että olisihan se hauska kuulla perheenjäsenteni äänet. Ja se keväinen linnunlaulu, josta niin paljon puhutaan, Anne sanoo.

Lue myös:

Teksti: Maria Aarnio

Kuvat: Shutterstock