Entä, jos joutuisit yllättäen 1100-luvulle? Mitä näkisit, kokisit – kauanko eläisit? – Niitä, jotka elivät tosi vanhoiksi, oli myös silloin. He olivat niitä, jotka osasivat hakea pajunkuorta, kun tarpeeksi särki, tai osasivat varoa syömästä hiekkaista jauhoa, kirjailija Paula Havaste sanoo.
1100-luku. Renessanssi alkoi. Euroopassa perustettiin ensimmäiset yliopistot. Ristiretkiä tehtiin huikeat kolme kappaletta.
Nälkä mulle näin sanoopi:
Älä sie rahatta laula,
Suuta kullatta kuluta,
Pieksä kieltä penningittä,
Laki laulajan palaapi,
Runon kulkku kuivettuupi.– F. F. Ahlman, SKVR-tietokanta
Entä Suomi? Millaista Suomessa oli 1100-luvulla? Tätä kuvaa kirjailija Paula Havaste uudessa fiktiivisessä romaanissaan.
– Niin pitkällehän ei voi päästä, että ihan täsmälleen tietäisi, mitä ihmiset ajattelivat silloin. Kansanrunoista ja taioista löytää viitteitä siitä, mistä asioista oltiin huolissaan ja millaiset asiat ihmisiä pyörittivät. Jos mietit evoluutiota, niin 1100-luvulta on vajaa tuhat vuotta ja tuhannessa vuodessa ihmiselle ei käytännössä fyysisesti tapahdu yhtään mitään. Me ollaan ihan samanlaisia kuin ne, meillä on vain teryleeniä ja keinokuitua päällä ja ihan toisenlaiset kengät, on silmälasit ja lääkkeet, korut ovat erilaisia, Havaste kuvailee.
– Ihminen siellä sisällä ei ole ehtinyt muuttua tuhannessa vuodessa. Siinä on niin vähän sukupolvia välissä, ihmisen perusolemus on yhä ihan sama. Sillä tavalla on kiehtova ajatella ajatusleikkiä, että mitäs jos minä olisin siellä? Mitä ajattelisin, miten pärjäisin?