Aikuisen ADHD-pojan äiti: Vihdoin joku alkoi uskoa minua

Sanonnan mukaan pojat ovat poikia; energiaa riittää, eikä mustelmilta ja laastareilta voi välttyä. Mutta missä menee normaalin käytöksen raja?

Sinikka huomasi jo varhain, että hänen pojallaan on ongelma.

− Kun Mikko oli hoidossa, hoitotäti sanoi, että pojalla tulee monesti aika rajuja yhteenottoja toisen hoitolapsen kanssa, Sinikka kertaa.

Iän karttuessa kaveruussuhteiden solmiminen mutkistui entisestään. Ystävien kanssa tuli riitaa, ja suhteet katkesivat herkästi.

Myös koulunkäynti muodostui haastavaksi. Ala-aste Mikolta vielä sujui, mutta yläasteelle siirryttyä ongelmat alkoivat kärjistyä.

Tappeluita ja lintsausta

Poika, joka ajautui herkästi muiden kanssa napit vastakkain, oli koulukiusaajille otollinen kohde.

− Hän oli käytökseltään aggressiivinen, joutui usein tappeluihin ja niiden myötä aina syntipukiksi. Alkoholinkäyttö oli jo yläasteella rajua. Se havahdutti, Sinikka kertaa.

Mikolla oli lahjoja, mutta koulu ei sujunut. Ymmärrystä ei löytynyt sen enempää oppilailta kuin opettajiltakaan. Poika ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän joutui aina tilanteisiin.

Sinikka työskenteli toisella paikkakunnalla. Kesti kauan, ennen kuin kävi ilmi, että poika lintsasi koulusta säännöllisesti, jopa viikon putkeen.

− Tässä kohtaa koulu teki virheen. Minulle olisi pitänyt kertoa asiasta välittömästi. Poika itse piti paljon asioita sisällään, Sinikka huokaa.

Äidin huoli oli raastava. Hän tiesi, että jotain on vialla, mutta apua ei tuntunut saavan mistään. Hetkellisen helpotuksen toi nuorisopsykiatri, johon Mikko onnistui kehittämään luottamuksellisen suhteen. Käynnit loppuivat psykiatrin siirryttyä yksityiselle puolelle, ja alamäki syveni.

− Yhdeksännen luokan poika tuplasi. Toisen kierroksen keväällä hän ei enää kerta kaikkiaan suostunut menemään kouluun. Loppu suoritettiin tenttimällä.

Ammattiin opiskelu jäi kesken

Peruskoulun jälkeen Mikko ohjattiin datanomikoulutukseen. Opinnot eivät sujuneet sen paremmin kuin peruskoulussakaan. Mikko palasi kotipaikkakunnalleen ja vaihtoi linjaa autoalaan.

− Nekin opinnot loppuivat lyhyeen kuin kanan lento. Pojalle ei edelleenkään riittänyt koulussa ymmärrystä, Sinikka suree.

Seuraava määränpää oli Salo, jossa isoveli jo valmiiksi asui. Sinikka selvitti uuden koulun kuraattorille poikansa taustat. Ei mennyt kauaa, kun myös Salosta alkoi kantautua viestiä, ettei nuorella miehellä mennyt hyvin.

Tilanne kärjistyi, kun Mikko päätyi venäläisten luokkatovereidensa kynsiin. Mikko oli niin lähellä ajautua rikoksen tielle, että Sinikkaa kylmää yhä.

− Hän soitti minulle yöllä hätäpäissään ja sanoi, että venäläiset ovat tulossa tappamaan hänet. Soitin poliisille, ja kun he saapuivat paikalle, asunnon ikkunat oli jo särjetty, Sinikka kertaa kauhun yötä, jonka myötä säikähtänyt Mikko palasi takaisin kotiin.

Diagnoosi toi helpotuksen

Vuosi 2006 muodostui Mikon tarinassa vedenjakajaksi. Kotipaikkakunnan mielenterveyspuolelle sattui psykologi, joka totesi Mikon tavattuaan välittömästi, että oireet ovat selkeät.

Testien myötä 23-vuotias nuorimies sai vihdoin diagnoosin: ADHD, tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö.

− Olin kuullut ADHD:stä aiemmin ja miettinytkin asiaa. Diagnoosi oli valtava helpotus. Vihdoin joku alkoi uskoa minua, Sinikka sanoo.

Diagnoosin jälkeen Mikko yritti aloittaa uudestaan kesken jäänyttä autoalan tutkintoa. Hänelle olisi pitänyt tehdä henkilökohtainen opiskelusuunnitelma. Sitä ei saatu koko syksynä aikaiseksi, ja koulu jäi taas kesken.

Kaikesta huolimatta nyt 26-vuotiaan Mikon elämä sujuu hetki hetkeltä paremmin.

− Mikko käy muutamana päivänä viikossa töissä. Hän löysi paikan itse ilman mitään apua. Mikko on myös asunut kolme vuotta avopuolisonsa kanssa. Poika on taitava jääkiekossa, ja lisäksi hän harrastaa jalkapalloa ja kalastusta.

Täysi-ikäistyttyään Mikko antoi äidilleen valtakirjan, että tämä saa hoitaa hänen asioitaan. Asetelma on murentunut vähitellen.

− Olen päässyt koko ajan enemmän taustalle, kun Mikko on alkanut hallitsemaan itse omaa elämäänsä, Sinikka iloitsee.

*Haastateltavien nimet on muutettu

Studio55/Jenni Kokkonen