Aerobicin lyhyt oppimäärä

Syntetisaattorimusiikki, bodyjumppa-asut ja säärystimet. Kuka niitä ei voisi muistaa. Hymy tuulee huulille, kun alan muistella oman aerobic-innostukseni ensi hetkiä ja miettiä aerobicin kehitystä tähän päivään asti.

Rakas harrastukseni alkoi siis jo 80-luvulla Jane Fondan innoittamana. Moni ystävistänikin hankki kirjahyllyynsä jonkun Fondan kirjoista ja jumppavideoista. Moni asia on kuitenkin muuttunut siitä, kun Fonda poseerasi kirjansa kannessa peruna haarukan nokassa tököttäen (sillä mitä olemme ”oppineet” viime aikoina: peruna on pahasta, ainakin Atkinsin-dieetin nimeen vannoville).

80-luvun aerobic oli huvittavaa koikkelehtimista, etenkin Fondan jumpat, joita pidin jo siihen aikaan liian lällyinä. Vakaasti tosin ihailin häntä ja uskoin hänen laihdutusohjeisiinsa. Itse pidin ”high impact”-jumpista, jotka olivat yhtä hyppimistä ja paikallaan juoksua. Jumpat olivat välillä todella repiviä ja jopa vaarallisia. Onneksi nykyisin on näiden low impact ja high impact –tuntien tilalle tullut body-tunteja, kiinteytystä, body pumppia, bodyballia, keppijumppaa ja muita eri variaatioita. 90-luvulla taas keksittiin rasvanpolttotunnit, joita olenkin jo ehtinyt kritisoimaan – rasva kun palaa jumpassa kuin jumpassa, jos vain syke nousee.

Inspiraatioista lisensseihin

80- ja 90-luvuilla ohjaajilla oli vapaus soittaa mitä tahansa musiikkia ja keksiä omaperäisiä askelsarjoja. Itse löysin muutaman lempiohjaajan, joiden perässä jopa vaihdoin salia. Heidän tyylinsä oppi tuntemaan kuin omat taskunsa, samoin kuin heidän musiikkimakunsa ja vaatimustasonsa – mitä tiukempi ohjaaja ja rankempi tunti, sen ihanampaa. Lopulta lempiohjaajieni ei tarvinnut kuin nostaa pikkusormeaan, niin jo tiesi mihin suuntaan seuraavaksi mentäisiin.

Sitten alettiin käyttää teknomusiikkia ja miksattuja cd-levyjä. Nyt uusin trendi ovat lisenssitunnit. Kolmen kuukauden ajan tehdään samaa sarjaa, ja jos se asiakkaita miellyttää, ei pettymyksiä tulekaan. Askelsarjoihin pääsee mukaan, vaikkei olisi ollut ensimmäisillä tunneilla.

Toisaalta lisenssitunnit voivat kyllästyttää varsinkin aktiivisia jumppareita, jotka joutuvat tahkoamaan samoja koreografioita uudestaan ja uudestaan, sekä viedä ohjaajilta mielikuvituksen. Ohjaajat opettelevat tietyin aikavälein valmiiksi räätälöidyt tuntinsa ja saavat valmiin musiikin. Ei kai meille käy niin, että pian meillä on ohjaajia, jotka eivät osaa itse kehittää tuntiensa sisältöä?

Kehuja ja kritiikkiä

Aerobic on yhä melko vauhdikasta sekä hyvässä että pahassa. Lihaskuntoliikkeet tehdään usein jumputuksen tahdissa aivan liian nopeasti. Helppohan niitä hauiksia on pumpata kymmeniä toistoja peräkkäin, kun itse lihakset eivät ehdi aktivoitua, puhumattakaan keskivartalon syvien lihasten aktivoimisesta. Jopa koko tunti voi kulua niin, etteivät syvät vatsalihakset työskentele ollenkaan. Eipä ihme, että minäkin aikoinaan jopa viisi kertaa viikossa aerobikanneena onnistuin kärsimään selkäongelmista.

Muut lihasryhmät käydäänkin läpi tehokkaasti. Aerobikkaajan ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin seurata ohjaajaa, kunhan vain raahautuu paikalle. Itselleni laji on sopinut myös siksi, että se ei ole riippuvainen olosuhteista – huonohermoisena kun vastatuulta vastaan taisteleminen ei houkuttele.

Aerobicin mieluisin kehitys on tuonut mukanaan eri lajien, kuten tanssien ja taistelulajien, sekoittamisen jumppaan. Amerikassa myös stripataan jumppatunnilla (striptease-aerobic) tai lauletaan karaokea! Suomeen on turha tuoda kaikkein erikoisimpia lajeja, sillä ne eivät välttämättä menestyisi. Nolosti kävi ainakin aikoinaan slide-matolle.

Kirkkomeininkiä aerobikkiin

Musiikki on aina ollut minulle jumpissa todella tärkeä motivaattori ja fiiliksen tuoja. Hyvä musiikki tempaa mukaansa väsyneenäkin päivänä. Siksipä uteliaisuuteni heräsi kuullessani gospel-aerobicistä, joka on Amerikassa ja etenkin New Yorkissa kova hitti. Suomestakin sitä löytyy joistakin kaupungeista. Jos mustilla oli niin svengaavan hauskaa jo kirkossa, niin pakkohan se oli sitä olla myös jumppatunnilla?

Marssin Helsingin Lauttasaaren Liikuntakeskukseen Ruut Schroderuksen tunnille, joka ensimmäisenä alkoi vetää gospel-aerobiciä Oulussa kymmenen vuotta sitten. Tunti oli hyvää perusaerobikkiä, mutta alussa pelästyin suomenkielistä gospelia, joka kuulosti lähinnä seurakuntanuorten pop-sessiolta. Myöhemmin onneksi saatiin amerikkalaista gospelia, jossa oli menoa ja meininkiä. Sanoituksetkaan eivät särähtäneet ei-uskovaisen korvaan, vaan pystyin keskittymään iloiseen fiilikseen.

Tunnin jälkeen minun oli pakko kysyä Ruutilta, oliko tunti tarkoitettu vain uskoville.

– Tänne voi tulla kuka tahansa. Hengellinen musiikki ruokkii sielua siinä missä kroppa saa samalla treeniä, mutta tärkeintä on fiilis, Ruut sanoi.

Hmm…En ihmettele, jos Suomessa tätä tuntia pelätään. Amerikassa tunti voisi olla elämys, sillä aidossa gospelissa on meininkiä myös meille ateisteille. Mutta minä vannon edelleenkin vain aerobicin nimeen. Aamen.

Teksti: Satu Väisänen

Kuvat: Shutterstock

Lue myös:

    Uusimmat