Saksa 2013. Ohjaus: Sherry Hormann. Käsikirjoitus: Bernd Eichinger, Peter Reichard, Ruth Toma. Tuotanto: Martin Moszkowicz. Kuvaus: Michael Ballhaus. Leikkaus: Verena Herzog. Pääosissa: Antonia Campbell-Hughes, Thure Lindhardt, Amelia Pidgeon, Trine Dyrholm. Kesto: 111 min.
Vuonna 1998 kymmenvuotias Natascha Kampusch siepattiin Wienissä, ja tapaus uutisoitiin ympäri maailmaa. Yli kahdeksan vuotta myöhemmin tyttö onnistui karkaamaan vangitsijansa kynsistä. Sitten Kampusch kirjoitti kammottavista kokemuksistaan kirjan, joka on kökkö mutta ymmärrettävästi tarpeellinen.
Nyt Sherry Hormann on ohjannut kirjan pohjalta vielä paljon kökömmän elokuvan, jonka paikkaa ei puolusta oikein mikään. Se maistuu huonosti hallitulta sosiaalipornolta, eikä ulkoisen toteutuksen kömpelyys auta asiaa. Kaikki on mennyt pieleen ohuesta käsikirjoituksesta aina kummalliseen näyttelijäohjaukseen ja tuotantopuolen takkuiluun asti.
Häiriintynyt insinööri Wolfgang Priklopil (Thure Lindehardt) pitää kellarikomerossaan Natashaa, joka lapsena (Amelia Pidgeon) ei mahda miehelle mitään mutta joka jostain syystä pysyy seksuaalisesti hyväksikäyttävän tyrannin otteessa myös pystyvämpänä teininä (Antonia Campbell-Hughes), vaikka karkaamismahdollisuuksia ilmaantuu; tekeepä kaksikko jopa yhteisen lomamatkan. Tästä syystä jälkipohdinnoissa spekuloitiin niin kutsutulla Tukholma-syndroomalla.
Olennaista moisen tosipohjaisen kohutarinan elokuvaamisessa olisi vahva näkemys: joko psykologinen tai edes esteettinen. Sellaista Hormannin tekeleessä ei ole. Aivan kuin tekijät olisivat pelänneet edes yrittää ymmärtää päähenkilön tunteita ja ajatuksia. Kokemuksellisuuden sijaan tarjoillaan haaleaa ”objektiivisuutta”, mikä tekee kaikesta vain kiusaannuttavaa.
Sarjaraiskauksilla mässäilyä tämä pelkuruus ei ole estänyt. Nämä vastenmielisyydet eivät palvele juuri muuta kuin keltaisen lehdistön tyylistä shokkiarvoa: katsoja vedetään väkisin tirkistelijäksi.
Saksalais-brittiläisenä yhteistyönä valmistunut 3096 päivää pursuaa teennäisiä aksentteja ja teatraalisen ulkokohtaisia kohtauksia, ja jättää jälkeensä hämmentyneen ja jotenkin likaisen olon. Sanoinkuvaamattoman rikoksen uhrille olisi suonut korkeatasoisemman kohtelun.
Teksti: Tuuve Aro