Tunnelma Raahessa on haikea, väkisinkin. Aimo Karppinen lastaa viimeisiä marjaämpäreitä peräkärryyn. Mukana on parikymmentä puolukkaämpäriä ja kolme-neljä ämpäriä marja-aroniaa. Puolukan seassa on myös mustikkaa.
– Se on oikein hyvää siellä seassa, tietää Aimo Karppinen.
Miehellä on tullut mittariin 73 vuotta, ja puolukoita on tullut kerättyä 2000 ämpäriä viimeisen 19 vuoden aikana. Nuo ämpärit Aimo on lahjoittanut Raahen ikäihmisille, jotka asuvat hoitolaitoksissa.
– Ja kyllä asukkaat ovat tykänneet! He ovat sitä ikäluokkaa, joka on tottunut syömään marjoja, tietää Karppinen.
Mutta mistä kaikki alkunsa? Miksi mies, joka voisi myydä marjat, lahjoittaa ne ilmaiseksi eteenpäin?
– Niin, voihan sitä miettiä. Jos nämä marjat olisi myynyt, olisi sillä pari mersua voinut ostaa, nauraa Karppinen.
Idea isän hoivakodista
Kaikki alkoi siitä, kun parikymmentä vuotta sitten Aimon isä siirtyi asumaan Salonkartanon hoivakotiin. Aimo kävi vierailulla ja mietti, mitä hän voisi tehdä vanhusten hyväksi.
– Silloin keksin, että voin ilahduttaa heitä keräämällä heille marjoja.
Siitä se alkoi. Ja jatkui liki kaksikymmentä vuotta. Vuosien varrella Aimo on kuskannut - sittemmin jo keskitetysti – kaikenlaisia marjoja ja omenia Raahen kaupungin ateriapalveluyksikköön.
Siellä marjat on otettu kiljuen vastaan. Marjoja hän on poiminut noin sata ämpäriä vuodessa. Se ei ole mikään pikku-urakka, ellei omaa erityisen näppäriä sormia.
– Tänä vuonna oikein testasin, kun minulla oli hyvä poimintapaikka. Siinä kului kaksikymmentä minuuttia, kun poimin kaksi ämpäriä, paljastaa Aimo.
Se ei kuitenkaan ole vielä siinä.
– Perkaaminen on paljon isompi työ. Sen teen ihan perinteisesti käsityönä, kertoo Karppinen.
Viimeinen kuskaus
Kello lähestyy yhtätoista tiistaina aamupäivällä, kun Aimon auto urahtaa käyntiin. Kyytiin on kannettu kaikki mitä liiterissä on.
Matkaa Raahen keskustaan sairaalan ateriapalvelukeskukseen on kymmenisen kilometriä. Matka sujuu tavallista hitaammin, sillä kärry on aivan täynnä metsän aarteita. Perillä Aimo soittaa ateriapalvelun esimiehelle, Ritva Donskoille. Tämä tulee lastauslaiturille käsiään levitellen.
– Taas tämmöinen lasti! Voi hyvänen aika…
Hän on tietoinen siitä, että Aimon marjaura päättyy tähän. Se vetää mielen haikeaksi.
– Kyllä haikealta tuntuu, se on viimeinen erä nyt. Aimon tuloa on aina täällä odotettu ja tuomisina on aina monenlaista. On omenia, mustikoita, puolukoita, marja-aronioita.
– Kylläpä vetää mielen haikeaksi! toteaa Donskoi.
Keittiön henkilökunta tulee nostelemaan perkattuja marjoja ja kaataa niitä isompiin laareihin.
– Näistä tehdään välipalaa, soppaa, kaikenlaista. Ikäihmiset todella pitävät marjoista, tietää Donskoi.
Presidenttikin vaikuttui
Aimo ei ole erityisesti hakenut huomiota marjaurakallaan, mutta sitä hän kuitenkin sai pari vuotta sitten. Tuolloin presidentti Sauli Niinistö kutsui hänet linnanjuhliin.
– Se oli kyllä todella yllätys! Olihan se hieno homma! Ja sain siltä reissulta lempinimenkin, Puolukkaman, kertoo Karppinen.
Muutoin huomioiminen on jäänyt vähäiseksi, vaikka jokunen kukkapuska ja muutama ämpäri on joskus tunnustuksena tullut. Mutta ei hän kiitoksen takia ole urakkaansa tehnyt.
– Ei tietenkään. Minulla on ollut voimakas tarve puolustaa vanhusten asioita ja tämä on se tapa, joka minulle auttamisena on sopinut.
Päätös lopettamista on nyt kuitenkin tehty ja Aimo aikoo siirtyä marjavastaavan työstä eläkkeelle. Hän oli asettanut tavoitteeksi 2000 ämpäriä ja se on nyt valmis.
– Kyllä, nyt se on loppu, hymyilee Karppinen nostaessaan lastauslaiturille viimeisen ämpärin, johon on kirjoittanut tussilla: 19 vuotta, 2000 ämpäriä.
Ei hän sentään kokonaan marjametsiä hylkää.
– Omiin tarpeisiin tulee varmaankin poimittua vielä. Onhan metsä pitänyt minut hyvässä kunnossa, kiittelee nuorekas mies.