Meidät kutsuttiin nauttimaan hyvästä ruoasta, hyvässä ravintolassa, joka oli täynnä lapsiperheitä. Se kirvoitti miettimään itsestäänselvyyden käsittämätöntä vaikeutta.
Perheet safkaa -konseptia ei pitäisi olla olemassakaan. Ajatus siitä, että ravintolaan voi mennä koko perheen kanssa, ei tulisi olla asia, jonka ympärille tarvitaan lisäpontta ja omia tapahtumapäiviä. Mutta hämmästelen jatkuvasti, että reaalimaailmassa sille löytyy tilausta. Some-raivoa nousee tasaisin väliajoin puolesta ja vastaan siitä, onko pienten lasten tuominen ravintolaan soveliasta. Se kertoo paitsi suomalaisen ravintolakulttuurin nuoruudesta myös itsekkyyden lisääntymisestä asenneilmapiirissä.
Olen jo kyllästynyt nostamaan esiin ja lukemaan siitä, miten eteläisessä Euroopassa lasten mukanaolo illallisella on normaaleista normaaleinta. Kun nyt mietin, en kehtaisi kertoa ulkomaalaisille, miksi Perheet safkaa -konsepti on suunniteltu. Mutta hyvä, että on.
Syypäitä tilanteeseen löytyy mielensä pahoittavien asiakkaiden lisäksi muualtakin. Raivoa ovat synnyttäneet ravintoloitsijat, jotka ovat ilmoittaneet, etteivät lapset ole tervetulleita heidän paikkaansa iltasella. Joskus siinä on ollut ihan aiheellisiakin huomioita, toisinaan asenteellisia kauhukuvien luomista. Suurin ongelma ovat kuitenkin lapsiperheiden vanhemmat. Toisten asiakkaiden mielenpahoitusta pelätään niin paljon, että tyydytään käymään päiväseltään syömässä ravintoloissa, joissa on pallomeri ja perinteinen lasten lista. Halutaan päästä helpolla ja olla vaivaamatta muita asiakkaita. Poljetaan mielummin turvallisesti paikallaan kuin edetään ja totutetaan lapsia yhteiskunnan tavoille.
Lasten makumaailma on huomattavasti laajempi kuin miltä heidän eteen laitettu ruoka antaisi ymmärtää. Kuulen usein, miten lapsen suosikiksi ilmenee vanhempienkin yllätykseksi tryffelirisotto, vuohenjuusto, oliivit tai ilmakuivattu kinkku. Kuinka suurelle osalle lapsia niitä edes tarjotaan maistettavaksi? Perinteisten lasten listojen valikoimaan tyytyminen on lasten maun aliarvioimista.