Väliin viihdettä - dekkarin alku

Tarina kertoo vankikarkurin jäljittämisestä. Kyse on ns. raakaversiosta, joten lyönti yms. virheitä saattaa olla.

1. luku Maanantai, kello 14.45 Hietaniemen krematorio

Pappi seisoi harmaan arkun takana. Arkku oli halvinta mahdollista mallia. Krematorion kymmenennellä rivillä istuva Timo Ruoste huomasi kuinka nuori mies vaihtoi taas painon toiselle jalalleen. Äänikin vaikutti vähän epävarmalta: - Herra on minun paimeneni, eikä minulta mitään puutu.

Ruosteen mieleen nousivat Samuel L. Jacksonin esittämän rikollisen sanat Pulp Fictionissa. Ruoste oli katsonut elokuvan sellissään viikko sitten dvd:ltä. Mustaihoisen gangsterin pistooli oli paimen ja hän oli itse herra. Teloitettava uhri tulisi tuntemaan herran koston.

- Pappi luki 23. psalmia kirjasta, vaikka Ruosteen mielestä jokaisen papin olisi pitänyt osata se ulkoa. - Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi, pappi sanoi. Äänen värinä kuului mikrofonin kautta hyvin puhdasta 1920-luvun klassista tyyliä edustavassa kappelissa.

Sauvalla tosiaan, Timo Ruoste ajatteli. Arkussa makaava isä oli todella johdattanut häntä sauvalla. Pari viikkoa sitten syöpään kuollut Erik-isä ei ollut keppiä säästellyt. Siitä tuntui olevan jo ikuisuus tai ainakin vuosikymmeniä. Timo Ruoste oli nyt 52-vuotias ja Erik Ruoste oli elänyt suurin piirtein suomalaisen miehen keskimääräisen iän, eli 76 vuotta.

Timo ei ollut tavannut isäänsä kuuteen vuoteen ja syöpäkin oli selvinnyt vasta kuolemansyytä käsitelleistä papereista.

- Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti,

Olivatkohan nämä nuoren miehen ensimmäiset hautajaiset. No, pahasti tässä ei voisi mokata. Krematorion suuressa ja korkeassa salissa oli papin ja asiakkaan lisäksi vain kolme tummiin pukeutunutta miestä.

Ruoste ei ollut iso mies, vaan vähän alle 180-senttinen. Hänen kasvonsa olivat kulmikkaat ja tummat hiukset sen verran sekaisin kuin niitä olisi ojennettu vain sormilla.

Pappi kehoitti rukoilemaan. - Kaikkivaltias Jumala, taivaallinen Isä…

Timo Ruosteen vieressä istuva siilitukkainen, selvästi Ruostetta nuorempi mies laittoi kätensä ristiin.Vanki tunsi vartijan sukunimeltä: Jokela.

Ruoste piti suonikkaat kätensä erillään. Kolmas salissa istuva mies oli pari riviä edempänä ja harmaatukkainen mies oli kumartunut eteenpäin. Ruoste tiesi hänen olevan isän naapuri.

Tavallaan Timo Ruoste oli siitä tyytyväinen, ettei surijoita ollut enempää. Ruoste tunsi olonsa jostain syystä vähän kiusaantuneeksi. Hänen tunteensa eivät yltäneet suruun.

Onneksi äiti oli kuollut jo 90-luvun alkupuolella, eikä hän joutunut kärsimään myöhemmistä tapahtumista. Se Timoa ihmetytti, ettei isoveli Martti ollut paikalla. Ehkä mies oli taas Thaimaassa. Timo oli kuullut näistä reissuista, mutta isovelikään ei ollut tullut tapaamaan häntä linnaan. Ei kertaakaan.

Rukous jatkui, mutta Timo Ruoste ei kuunnellut pappia. Hän oli menettänyt uskonsa Jumalaan kahdeksan vuotta sitten. Syynä oli se, että hänet oli tuomittu elinkautiseen vaimonsa murhasta. Ruosteen Jumala ei ollut armollinen, vaan kostaja.

Hautaan siunaaminen jatkui vielä parikymmentä minuuttia. Sen jälkeen arkku lipui hitaasti ulos kappelista kohti uunia. ”Maa on niin kaunis”-virsi soi nauhalta.

Vartija nousi ensin seisomaan. Jokela oli parikymmentä senttiä Ruostetta pidempi. – No, se oli siinä sitten.

- Joo, Ruoste vastasi. He siirtyivät kappelin käytävälle.

- Lähdetäänkö takaisin?

- Mun pitäis käydä…, Ruoste aloitti

Hieman vaivalloisesti askeltava harmaantunut mies ehti väliin. Hän puristi kahdella kädellä ensin Timo Ruosteen kättä ja sen jälkeen vartija Jokelan kouraa. – Kiitos, että tulitte. Erik olisi ansainnut suuremmankin saaton, mutta hyvä tämäkin.

Vanhus tarkensi katseensa Timoon. – Sinähän olet se nuorempi poika.

Ruoste nyökkäsi.

- Syvä osaan ottoni.

- Kiitos, Timo Ruoste sanoi kohteliaasti. Vanhus näytti sen verran väsyneeltä, että voisi pian olla itsekin krematorion asiakas. – Ja kiitos teille näistä järjestelyistä. Ymmärsin, että…

- Erikin toivomusten perusteella. Hän tiesi kuoleman lähestyvän.

Eikä kuitenkaan ottanut yhteyttä, Ruoste ajatteli. Se korpesi, mutta oli faijalle tyypillistä. Ruoste olisi halunnut kysyä häneltä muutamaa asiaa. – Hieno tilaisuus.

- Niin, anteeksi etten esitellyt itseäni. Olen Jaakko Karpela, isänne naapuri. Kai te tulette kahvitilaisuuteen? vanhus kysyi. - Pappi ei pääse.

Ruoste vilkaisi häntä saattavaa vartijaa, joka nyökkäsi. Ohjeiden mukaan saatetulla hautajaislomalla sai osallistua myös muistotilaisuuteen. – Voidaan mennä virka-autolla, vartija totesi. - Oletteko te omalla autolla liikkeellä.

Karpela hymähti. - Tohtori otti kortin pois kolme vuotta sitten.

- No, sitten pääsette valtion kyydillä. Keli on niin huono, ettei kannata kävellä, Jokela sanoi ja kääntyi Ruosteen puoleen. – Mutta pitikö sun käydä vielä vessassa?

- Se onnistuu siellä ravintolassakin, Ruoste vastasi.

x x x

Kolme mustiin pukeutunutta miestä istui ravintola Perhon kuuden hengen nurkkapöydässä. Muita asiakkaita ei kauniisti ruskealla puulla sisustetussa ravintolassa ollut kuin muutama. Parikymppisellä tummatukkaisella naisella oli perinteinen mustavalkoinen tarjoilijan asu ja hän kaatoi kahvia kiiltävästä kannusta.

Karpela oli laittanut pöydälle Erik Ruosteen kuvan ja sytyttänyt kynttilän sen eteen. Erik Ruosteen nenä oli kyömy ja poskipäät hieman ulkonevat. Hiukset olivat harmaat ja lyhyet. Timosta tuntui, että isä tuijotti synkillä, lähes vihaisilla silmillään vain häntä.

Kenelläkään ei tuntunut olevan sanottavaa. Jokelan ja Ruosteen mustat puvut olivat peräisin vankilan pienestä pukuvarastosta, josta niin vangit kuin vartijat saivat lainata asuja tällaisia tilanteita varten. Jokelan puku oli vähän liian pieni ja Timo Ruosteen vähän liian iso.

Jokela rikkoi hiljaisuuden. - Miten tämä tuhkaus käytännössä tapahtuu?

Ruoste mulkaisi vartijaa. – No, se poltetaan.

- No, ei ihan noin vaan, Karpela korjasi.

- Miten se tapahtuu? Jokela kysyi.

- Uuni lämmitetään maakaasulla kuumaksi ja arkku työnnetään sinne. Se syttyy itsestään ja palaa reilun tunnin, kunhan sinne vaan puhalletaan ilmaa. Kyse on pikemminkin tuhkaamisesta, ei polttamisesta.

- No, mitä siinä jää jäljelle? Jokela jatkoi, koska vanhus tuntui tietävän aiheesta.

- Kaikki orgaaninen aine palaa pois ja jäljelle jää vain luustosta peräisin olevat epäorgaaniset aineet.

- Hygieenistä sitten ainakin, Jokela sanoi.

- Se on polttohautauksen alkuperäinen idea. Euroopassa tapa alkoi yleistyä 1800-luvulla heikkojen hautausmaaolojen takia.

Ruoste joi kahviaan.

- Tässä olisi muutama käytännön asia vielä, Karpela aloitti. – Uurnan saa noin viikon päästä ja minä voin toimittaa sen Kallion holviin Erikin toiveen mukaisesti. Jos sopii?

Timo nyökkäsi.

- Sitten on vielä perunkirjoitus. Jonkinlainen perintöhän tässä on jaettavana. Lähinnä omaisuus koostuu isänne talosta. Perijöitä ovat käsitykseni mukaan te ja veljenne sekä tietysti mahdolliset lapsenne. Onko teillä…

Ruoste huomasi nätin tarjoilijan lähestyvän voileipälautasen kanssa. – Joo, on mulla yksi, mutta… Äh, kuulkaa, mun pitäisi nyt käydä siellä vessassa. Vatsaa vähän kiertää.

Nainen laittoi leivät pöydälle.

- Aloittakaa te nyt vaan. Mä palaan kohta, Ruoste sanoi ja nousi.

- Ei mitään temppuja? Jokela varmisti.

- Ei tietenkään. Vessassa käyn vaan.

- Ok, Jokela kuittasi ja loi vielä tuiman katseen Ruosteeseen. Jokela katsoi myös kelloaan: 16:05.

Vessa oli ulko-oven tuntumassa. Ruoste otti ripeitä askelia. Hän tiesi Jokelan katseen seuraavan häntä. Pöydästä näki ovelle, muttei vessaan, koska se oli naulakoiden kupeessa pienessä syvennyksessä.

Ruoste pääsi kulman taakse ja pysähtyi hetkeksi naulakon eteen. Ruoste oli huomannut, että muilla pöytäseurueilla oli ruokailu kesken tai alkuvaiheessa. Kukaan ei ollut maksamassa laskuaan. Ruoste otti naulakosta sopivalta vaikuttavan harmaan poplarin mukaansa. Kukaan ei ainakaan heti huutanut mitään.

Vessassa ei ollut muita. Se pisuaareja oli kaksi ja samoin pönttökoppeja. Ikkunaa ei kuitenkaan ollut. Se olisikin ollut liian helppoa, Ruoste ajatteli. Piti soveltaa vaihtoehtoa kaksi.

Hän kumartui lavuaarin ylle ja kasteli hiuspehkonsa. Hän otti puvun takin povitaskusta vanhan leopardikuvioisen muovikamman ja suoristi hiuksensa. Etuovi oli ainoa vaihtoehto. Jokela näki paikaltaan suoraan siihen ja tarkkailisi sitä varmasti. Ruoste tarvitsisi muutaman minuutin etumatkan, koska vankilassa juoksukunto ei suoranaisesti pysynyt yllä. Suorassa kilpajuoksussa hän ei nuoremmalle vartijalle pärjäisi.

Ruoste päätti odottaa miinuutin tai pari, jotta Jokela tarttuisi voileipään ja tarkkaavaisuus hieman herpaantuisi.

Tilanne hermostutti Ruostetta sen verran, että hän kävi kusella, pesi kätensä ja kampasi hiuksensa vielä uudestaan. Hän laittoi harmaan takin päälle ja yritti tarkastella itseään peilistä takaapäin. Saattaisi mennä läpikin, hän ajatteli. Jokelalla ei kuitenkaan ollut montaa sekuntia aikaa tehdä havaintoja. Kun kävelytyylin vaihtaisi vielä hieman köpöttäväksi niin sekin saattaisi auttaa.

Vanki kiristi vielä kengännauhat. Mustat puolikengät olivat numeroa liian isot, mutta se ei saanut haitata.

Ruoste katsoi itseään vielä peilistä ja päätti mennä.

Naulakkojen luona ei ollut ketään. Se tästä olisi vielä puuttunut, että takin omistaja olisi ollut siinä ihmettelemässä kadonnutta poplariaan. Ruoste yritti ottaa pieniä ja tiheitä askelia. Hänen teki mieli katsoa Jokelan ja Karpelan suuntaan, mutta se olisi ollut paha virhe. Ruoste tunsi paitansa selkämyksen hiestä märäksi.

Ruoste lähestyi ulko-ovea ja odotti koko ajan kuulevansa seis-huudon, mutta sitä ei tullut. Ehkä Karpela kuvaili leipää mutustavalle Jokelalle polttohautaamisen historiaa. Mistäköhän Karpelakin tiesi siitä niin paljon, Ruoste ajatteli ja työnsi tuulikaapin oven auki. Pari metriä ja hän olisi ulkona. Halu katsoa taaksepäin oli suunnaton ja Ruoste melkein törmäsi sisään tulevaan viisikymppiseen pariskuntaan.

- Anteeksi, Ruoste sanoi ja painui heidän välistään töykeästi ulos. Nyt ei ollut aikaa olla kohtelias.

Mechelininkadulla kolisteli raitiovaunu ja tuuli puhalsi viileästi. Sade tuntui kasvoilla kylmältä, mutta hyvältä. Ruoste kääntyi oikealle, jottei olisi joutunut kävelemään ravintolan ikkunoiden edestä. Parin köpöttävän askeleen jälkeen hän pani juoksuksi Mechelininkatua pohjoiseen. Nyt piti tehdä eroa Jokelaan.