Ruotsi/Suomi 2007. Ohjaus: Klaus Härö. Käsikirjoitus: Kjell Sundstedt. Kuvaus: Jarkko T. Laine. Lavastus: Cian Bornebusch. Musiikki: Michael Galasso. Pääosissa: Julia Högberg, Maria Lundqvist, Lo Kauppi, Ellen Mattson, Ann-Sofie Nurmi, Tobias Aspelin, Christoffer Svensson. Kesto: 104 min.
Klaus Härön vavahduttava kuvaus naisten pakkosteriloinneista 1950-luvun Ruotsissa on alkuvuoden elokuvatapaus. Uusi ihminen on kertomus 17-vuotiaasta Gertrudista (Julia Högberg), joka viedään väkisin nuorten naisten työkotiin. Köyhän perheen nuoremmat lapset sijoitetaan kasvattiperheisiin.
Gertrud huomaa Odenslundin karun laitoksen olevan pelkkä vankilan ja mielisairaalan välimuoto. Työkodin asukkaat ovat hulluja, sairaita ja köyhiä tai muuten uhmakkaita väliinputoajia, joita yhteiskunta ei ole halukas sosiaalituella ruokkimaan. Ulospääsystä voi haaveilla vain, jos on valmis suostumaan kopean tohtorin (Tobias Aspelin) suosittelemaan sterilisaatioon. Vähävaraisten, -väkisten tai muuten "kevytmielisten" ei haluta synnyttävän enää enempää lapsia kansankodin rasitteeksi.
Gertrud tarttuu vapauden oljenkorteen, sterilisaatioon, aluksi hyvinkin hanakasti. Nuoren naisen mieli kuitenkin muuttuu yllättävän rakastumisen ja raskauden myötä: hän huomaa odottavansa Odenslundin nuoren talonmiehen, Axelin (Christoffer Svensson), lasta.
Uusi ihminen käsittelee ruotsalaista lähimenneisyyttä tavalla, joka ei voi olla koskettamatta myös meitä suomalaisia. Myös Suomessa naisia steriloitiin samoista syistä, mutta meillä tilanne oli astetta karskimpi. Siinä missä naapurimaassa operaatioon vaadittiin asianomaisen lupa, voitiin lahden tällä puolen uhri pakottaa sterilointiin. Härön elokuvalla on väkevä todellisuuspohja, sillä Kjell Sundqvistin teksti perustuu käsikirjoittajan oman äidin ja tämän sisarusten kohtaloihin. Jos Sundqvistin äiti ei olisi aikoinaan paennut Tukholmaan, olisi tämän tarinan kirjoittaja jäänyt – potentiaalisten serkkujensa lailla – syntymättä.
Klaus Härö ja Kjell Sundqvist tekevät yhteistyötä toistamiseen. Ensimmäinen kerta oli ohjaajan hieno debyytti Näkymätön Elina (2002). Lopputulos osoittaa yhteispelin sujuneen tälläkin kertaa saumattomasti: Härö luotsaa latautuneen kertomuksen sen liiallisten emotionaalisten karikoiden ohi sangen taitavasti. Kokonaisuus rakentuu kaiken aikaa tarinan yksilöistä, kuten sen pitääkin. He eivät tallaudu väärällä tavalla väkevän sanoman alle. Katsoja on vapaa tekemään omat johtopäätöksensä.
Vaikka elokuvan myötätunto pysyttelee Gertrudin ja muiden laitoksen vankien puolella, ojentuu se myös kyseenalaisen ideologian vaalijoiden, tohtori Bergin ja laitoksen johtajasisaren, Solbrittin, puoleen. Näistä jälkimmäinen on ehdottomasti mielenkiintoisempi ja kokonaisempi henkilö. Sisar Solbritt kasvaa alun syrjäänvetäytyvästä havainnoitsijasta omantunnon kysymysten kanssa kamppailevaksi myötäeläjäksi. Asteittaisen muutoksen tulkkina nähdään suurenmoinen Maria Lundqvist, Härön edellisestä Äideistä parhain -elokuvasta (2005) sekä Jussilla että Guldbaggenilla palkittu ruotsalaistähti. Sen sijaan Tobias Aspelinin tohtori jää valitettavan mustavalkoiseksi stereotyypiksi.
Härön uutuus on tärkeä kappale katkeraa kollektiivista menneisyyttämme. Uusi ihminen tulee niin lähelle, ettei sen aiheuttama puistatus voi olla lietsomatta katsojaa sekä vihan että surun purkauksiin. Tiiviisti kerrottu ja erinomaisesti näytelty tarina tempaisee mukaansa, ja kun lopputekstit alkavat rullata silmien ohi, jää Gertrudin kohtalo pitkäksi aikaa sydämen syrjään kiinni.
Teksti: Outi Heiskanen