Helsingissä on pitkään ollut asuinalueita, joita pidetään yleisesti arvostettuina ja haluttuina. Toiset alueet taas kärsivät huonosta statuksesta: niissä ei haluta asua ja niistä pyritään muuttamaan muualle, vaikka suuresta maailmasta tuttu slummiutumisilmiö onkin meillä onneksi jokseenkin tuntematon.
Jako parempiin ja huonompiin asuinalueisiin ei ole uusi, mutta alueiden väliset arvostukset ovat muuttuneet paljonkin viimeisen sadan vuoden aikana. Nykyisin hyvin haluttu - ja kallis - kaupunginosa on aikoinaan saattanut olla hyvinkin väheksyttyä aluetta. Mielenkiintoista aihetta on tarkastellut juuri valmistuneessa väitöskirjassaan "Arvostetut asuinsijat" ympäristöministeriön ylitarkastaja Irma Uusikallio.
"Lyhyesti sanottuna arvostus on sisällöltään ja muodoltaan muuttunut aika paljon - aluearvostuksia määritetään nykyisin hinnan perusteella. Olen kuitenkin käsitellyt tätä laajempana kysymyksenä: sosiaalisena ja esteettisenä sekä henkilöiden asumishistorian kautta. Silloin arvostus voi saada hyvinkin erilaisia ulottuvuuksia."
Uusikallio käyttää tutkimuksessaan kulutustavaroiden markkinoinnista tuttua käsitettä brandi. "Se voidaan laajentaa koskemaan myös asuinalueita. Kulutusyhteiskunnassa merkkitavarat tulivat 1980-luvulta lähtien vaurauden lisääntyessä yhä useampien ulottuville. Brandeiksi alettiin mieltää yhä laajempi ryhmä tarvikkeita - nykyisin myös asuinpaikka."
Asunto sinänsä - sen varustetaso ja ominaisuudet - eivät ole niin ratkaisevia kuin tämä brandi, asuinympäristön leima. Ympäristöstä on siis tullut tärkeämpi kuin asunnosta ja ihmiset ovat valmiit maksamaan siitä. Asuinalue-brandien tietoiseen luomiseen Uusikallio ei silti oikein usko:
"Suunnitteluun osallistuu kovin monia tahoja suunnittelijoista ja kaavoittajista välittäjiin ja mediaan... Mielikuvilla kyllä myydään paljon kulutusyhteiskunnassa ja päteehän tämä asuinalueeseen samoin kuin kaikkiin muihinkin myytäviin ja ostettaviin tuotteisiin. Kauppiaat ehkä luovat osaltaan näitä mielikuvia, sillä Helsingissä on vilkas ja segmentoitunut asuntojen kauppa ja on myyjiä, jotka ovat erikoistuneet kalliisiin alueisiin."
Pyhiinvaeltajia ja pelureita
Uusikallio haastatteli tutkimusta varten useita kymmeniä Eiran ja Ullanlinnan - Helsingin arvostetuimpia alueita - asukkaita ja jaotteli heidät tulosten perusteella neljään ryhmään. Asumishistorian ja -kokemusten kautta saatettiin erottaa perinneasukkaat, romanttiset esteetikot, modernit pyhiinvaeltajat ja taloudelliset pelurit.
Perinneasukas on asunut alueella kauan, tuntee sen hyvin ja juurtunut sinne. Heistä löytyvät usein aktiiviset alueen kehittäjät.
Romanttinen esteetikko on usein jonkin luovan alan ammattilainen. Häntä kiinnostavat kulttuurihistorialliset ja rakennustaiteelliset arvot.
Moderni pyhiinvaeltaja on erittäin sinnikäs unelmiensa toteuttaja, jonka jopa elämänmittaisena pyrkimyksenä on päästä tiettyyn asuinpaikkaan. Nimi kuvaa viime vuosisadan tuottamaa, hyvässä ja pahassa tuttua ihmistyyppiä, joka haluaa itselleen aina enemmän ja yhä parempaa.
Taloudellinen peluri poikkeaa muista siinä, että hän ei ole erityisen halukas pysymään alueella. Asunto on hänelle sijoitus ja paremman mahdollisuuden ilmaantuessa hän on heti valmis vaihtamaan siihen.
Uusikallio korostaa, että jaottelu on tietysti teoreettinen ja alueiden sisälläkin erot ovat aika suuret.
Lähiöt olivat pitkään suositumpia
Sata vuotta sitten asuinpaikka kertoi asukkaasta hyvinkin paljon. Eira ja Ullanlinna rakennettiin pikkuporvaristolle 1910-tienoilla, mutta siellä oli paljon myös vuokrakiinteistöjä. On kuitenkin muistettava, että noihin aikoihin myös varakkaat ja koulutetut asuivat yleisesti vuokralla.
Funktionalismin myötä rakennettiin sitten Töölö, Meilahti ja paljon muuta ja silloin asuinpaikkojen erilaisuus alkoi tuntua. Varustetaso tasoittui, kun luotiin tietty malli keskivertoasukkaalle sopivasta keskivertoasunnosta. Prosessi kesti kymmeniä vuosia, joiden aikaan mahtui suuria yhteiskunnallisia murroksia sotineen.
Vasta 1950-luvulta lähtien esimerkiksi rivitaloasuminen alkoi yleistyä. Puutarhalähiöiden myötä siitä tuli arvostettu asumismuoto ja silloin kantakaupungin alueet menettivät tuntuvasti vetovoimaansa. Kansalla oli takanaan pitkiä vaikeita aikoja ja syntyi tietty vastakkainasettelu lähiöiden ja keskustan välille. Lähiöt olivat 60-luvulle saakka vetävämpiä!
Tilanne muuttui vasta 1960-luvun lopulla. Rakentamistapa johti tehokkaaseen aluerakentamiseen ja sen myötä erittäin tiiviiseen ja kompaktiin alueeseen Tämä lopulta vei pohjan lähiöiden arvostukselta. Samalla se laukaisi alkuun sen keskustan arvostuksen nousun, joka on jatkunut tähän saakka. Vanhojen rakennusten kauneusarvot alkoivat kiinnostaa muitakin kuin ammattilaisia ja uusi sukupolvi arvostaa uutta city-elämäntapaa.
Uusikallion mielestä asuinalueiden arvottaminen on universaali ilmiö, joka on kaikille ihmisille ominainen. "Tällainen segrekoituminen on suurkaupunki-ilmiö, joka on tietenkin paljon korostuneempi Euroopan ja varsinkin USA:n suurkaupungeissa kuin Suomessa, mutta nyt se alkaa näkyä myös meillä. Helsingin lisäksi muista Suomen kaupungeista löytyy varmasti samanlaisia alueita, vaikka virallinen pyrkimys onkin heterogeenisiin alueisiin."
(Joka Kodin Asuntomarkkinat 3.2.2002)