Tunnettu kirjailija syntyi kuolleena

Maailmankuulun menestyskirjailijan ja mm. Madonnan ihaileman Alkemisti-kirjan kirjoittajan Paulo Coelhon elämäkerta on hurjaa luettavaa. Helmi pääsi kurkistamaan 16.3. ilmestyvän Paulo Coelho – Sanojen alkemisti kirjan sisältöön ja poimii kuluvalla viikolla iloksesi parhaita paloja kohutusta uutuuskirjasta. Paulo Coelho – Sanojen alkemisti kirjan on kirjoittanut Fernando Morais.

Toinen ote: Kirjailija syntyi kuolleena

Paulo Coelho de Souza syntyi sateisena aamuyönä 24. elokuuta 1947, pyhän Bartolomeuksen päivänä, São Josén sairaalassa Humaitán keskiluokkaisessa kaupunginosassa Rio de Janeirossa. Hän syntyi kuolleena. Lääkärit olivat ennakoineet komplikaatioita 23-vuotiaan nuoren kotirouvan Lygia Araripe Coelho de Souzan ja tämän aviomiehen, 33-vuotiaan insinöörin Pedro Queima Coelho de Souzan esikoisen synnytykseen.

Lapsi ei ollut pelkästään avioparin esikoinen vaan myös neljän isovanhemman ensimmäinen lapsenlapsi ja kaikkien setien ja tätien ensimmäinen veljen- tai sisarenlapsi. Synnytystä edeltävissä tutkimuksissa tuli ilmi huomattava riski: vauva näytti nielleen lapsiveden mukana tappavaa lapsenpihkaa – toisin sanoen omia ulosteitaan. Olisi ollut ihme, jos vauva olisi syntynyt elävänä. Lapsi ei liikahtanutkaan äidin kohdussa eikä sillä näyttänyt olevan aikomustakaan pyrkiä tähän maailmaan, joten se oli vedettävä ulos synnytyspihdeillä.

Viittä yli kahdeltatoista yöllä, hivuttaessaan lasta ulos, lääkäri kuuli pienen äänen, ikään kuin katkeavan lyijykynän napsahduksen; se oli vauvan hauras solisluu, jonka pihtien varsi oli puristanut poikki. Se ei ollut suuri vahinko, sillä poikavauva oli yhtä kaikki kuollut, tiettävästi tukehtunut nesteeseen, joka oli suojannut tätä äidin vatsassa yhdeksän kuukauden ajan.

Hartaana katolilaisena epätoivoinen Lygia ajatteli ensimmäisenä synnytyssairaalan suojeluspyhimystä ja pyysi tältä apua:

– Taivaallinen pyhä Joosef, tuo poikani takaisin! Pelasta hänet, pyhä Joosef, vauvani on sinun käsissäsi!

Nyyhkyttäen vanhemmat pyysivät paikalle jotakuta, joka voisi suorittaa kuolleena syntyneelle vauvalle sairaiden voitelun. Koska sairaalassa ei ollut pappia, viimeistä sakramenttia toimittamaan etsittiin nunna, mutta äkkiä vanhempien itkuun yhtyikin parkaisu, joka kuulosti kissan naukaisulta; sen päästi lapsi, joka oli mitä ilmeisimmin hengissä. Syvässä koomassa, mutta hengissä. Syntymä oli ollut ensimmäinen kohtalon heittämä haaste, ja poika oli sen voittanut.

Kolme ensimmäistä elinpäivää kuluivat happikaapissa. Niinä ratkaisevina 72 tuntina lasta valvoi isä, joka istui koko ajan yksinään happikaapin vieressä ja nousi ylös vain kun tiesi, ettei poika ollut vaarassa. Neljäntenä päivänä, kun Paulo pääsi happikaapista mutta oli vielä jatkuvassa tarkkailussa teho-osastolla, Pedro suostui nukkumaan yhden yön Lygian kanssa, ja vahdiksi tuli anoppi Maria Elisa. Nyt kuusikymmentä vuotta myöhemmin Paulo väittää vakaasti, että isoäiti oli hänen ensimmäinen muistikuvansa: vastasyntynyt vauva ymmärsi heti, että huoneeseen astunut nainen oli hänen isoäitinsä.

Lapsi vaikutti terveeltä: poika oli painanut syntyessään 3 330 grammaa ja ollut 49 senttimetriä pitkä. Lygian vauvakirjaan merkitsemien muistiinpanojen mukaan pojalla oli ollut tummat hiukset, ruskeat silmät ja vaalea iho, ja tämä oli ollut isänsä näköinen (mikä ei ollut mikään ylpeydenaihe, sillä toisin kuin vaimonsa, 180-senttinen Pedro ei ollut erityisen kaunis). Lapsi nimettiin setänsä mukaan, joka oli kuollut nuorena sydänkohtaukseen.

Paulolla oli tavallinen lapsuus, ellei oteta lukuun hinkuyskäksi kehittynyttä keuhkoputkentulehdusta. Kahdeksan kuukauden ikäisenä hän lausui ensimmäisen sanansa, kymmenen kuukauden iässä puhkesivat ensimmäiset hampaat ja yksitoistakuukautisena hän alkoi kävellä jätettyään konttausvaiheen kokonaan väliin. Lygian mukaan hän oli ”kiltti, tottelevainen, ylivilkas ja älykäs poika”. Kun Paulo oli kahden, syntyi hänen ainoa sisarensa Sônia Maria, jolle hän oli aina lempeä ja josta hän ei nähtävästi koskaan ollut mustasukkainen.

Kolmivuotiaana hän oppi ristinmerkin, jota tehdessään hän myöhemmin rukoili Jumalalta terveyttä vanhemmille, isovanhemmille, serkuille, sedille ja tädeille. Syntymästään kolmetoistavuotiaaksi, vuoteen 1960, hän asui perheensä kanssa yhdentoista talon korttelissa, jonka Pedro-isä oli rakentanut rua Teresa Guimarãesin ja rua Mena Barreton risteykseen Botafogoon, viihtyisään keskiluokkaiseen kaupunginosaan Riossa. Parhaaseen taloon, ainoaan jossa oli puutarha, olivat asettuneet appivanhemmat Lilisa ja Tuca, jotka omistivat maan. Pedro oli saanut yhden talon korvaukseksi työstään, ja loput yhdeksän taloa oli vuokrattu tai myyty tai niihin oli muuttanut sukulaisia.

Coelhot olivat niin huolissaan turvallisuudesta, että vaikka korttelia suojasivat korkeat portit, talon ovet ja ikkunat pidettiin aina kiinni. Niin Paulo kuin muutkin lapset saivat leikkiä vapaasti, kunhan pysyivät alueen sisäpuolella. Ystävystymistä ”vaarallisten katulasten” kanssa ei voinut ajatellakaan. Paulolla oli omalaatuisia taipumuksia pienestä pitäen. Hankalista tilanteista selvitäkseen hän sutkautti hämmentäviä lausahduksia. Kerran, kun Lygia sai kolmivuotiaan pojan kiinni kolttosestaan, Paulo vastasi:

– Äiti, tiedätkö miksi olen tänään niin vallaton? Minun suojelusenkelini ei toimi. Sillä on ollut paljon töitä, ja siitä on patterit loppu.

Paulosta oli mukavaa leikkiä isoisä Tucan apulaista tämän huoltaessa suuren Packardinsa moottoria. Ylpeä isä piti sitä varmana merkkinä pojan insinööritaidoista. Pedrollakin oli auto, Vanguard, mutta se pysyi melkein koko ajan tallissa. Kärttyisän ja säntillisen Pedro Coelhon mielestä perheen ei kannattanut haaskata rahaa bensaan, kun kaupungilla pääsi hyvin kulkemaan linja-autolla.

Isän tiukka säästökuuri oli mitä todennäköisimmin yksi Paulo Coelhon varhaisimmista muistikuvista siltä asuinalueelta ja myös vähän muuton jälkeen. Insinööri Pedro Queima Coelho de Souza ei ollut unelmoinut sellaisesta vaatimattomasta talosta, jollaisessa he ensin asuivat, vaan hän halusi rakentaa perheelleen todellisen palatsin salonkeineen, talvipuutarhoineen, terasseineen ja kylpyhuoneineen. Appiukko Tuca antoi unelman peruskiveksi 400 neliömetrin tontin rua Padre Leonel Francalta, tyylikkäästä Gávean kaupunginosasta.

Niinpä perhe luopui kaikista ylimääräisistä menoistaan Gávean talon hyväksi. ”Koska rakennamme yhteistä taloa, kaikkien on supistettava kulunsa niin pieniksi kuin suinkin”, määräsi isä, jota kutsuttiin tohtori Pedroksi. Ei uusia vaatteita, ei syntymäpäiväjuhlia, ei lahjoja eikä bensan tuhlaamista automatkoihin. ”Sinä aikana meillä ei ollut mitään”, kirjailija muisteli myöhemmin, ”mutta ei meiltä myöskään puuttunut mitään.” Joulujen pelastus olivat saksalaiset sähköjunat ja ranskalaiset nuket, joita lapset saivat äidin puoleisilta isovanhemmilta.

Vasta kun he kasvoivat kouluikäisiksi, tinkimisessä tehtiin poikkeus: ylellisyyksiin ei ollut varaa, mutta koulun oli oltava paras. Gávean talo koetteli paitsi perheen taloutta myös hermoja. Pedro-isä ei tallettanut säästöjä rahalaitokseen vaan teki kirjaimellisesti kivikovan sijoituksen ja pani rahansa rakennusmateriaaleihin. Ja koska hänellä ei ollut säilytyspaikkaa hankinnoilleen, hän varastoi kaiken kotiin, kunnes pääomaa oli riittävästi rakennustöiden aloittamiseksi. Niinpä sisarusten mieleen jäi lapsuus WC-pönttöjen, hanojen, sementtisäkkien ja kaakelipinojen keskellä.

Vaikka ajat olivat niukat, Coelhojen henkinen elämä ei ollut köyhää. Pedro-isä lakkasi ostamasta klassisia ja oopperalevyjä mutta kuunteli edelleen iltaisin aarioita, jotka jäivät perheenjäsenten mieleen loppuiäksi. Jos talon numero 11 ohi kulkevat naapurit höristivät korviaan, he kuulivat joko isän grammarin säveliä tai Bachia tai Tšaikovskia joita Lygia soitti jo ennen avioliittoa saamallaan pianolla. Ihmiset muistavat myös, että kodin seinillä kohosivat ennen kaikkea vaimon tarpeita palvelevat kirjahyllyt, mielekäs yleiskokoelma, jota kartutettiin lastenkirjoilla Paulon ja Sônian syntymän jälkeen.

Vuoden 1952 alussa vanhemmat ilmoittivat neli- ja puolivuotiaan Paulon São Patrícion lastentarhaan, jota tämä kävi kaksi vuotta. Koska äiti kaavaili pojan yläasteeksi Santo Ináciota, hän siirsi tämän vuonna 1954 Nossa Senhora das Vitóriasin ala-asteelle, joka sijaitsi suuressa talossa puiden keskellä muutaman korttelin päässä kotoa ja jonka motto oli luettavissa koulun portista: ”Kaikki oppilasta varten ja oppilas Jumalaa varten.” Vaikka Nossa Senhora das Vitóriasilla ei ollut muodollisia yhteyksiä jesuiittoihin, sitä pidettiin parhaana väylänä Rion perinteikkäimpään jesuiittakouluun Santo Inácion yläasteelle.

Vain kallis Santo Inácio takasi Coelhoille oleellisen: ankaruuden ja tiukan kurin, joilla jesuiitat iskostivat oppilaihinsa tietoa ja eritoten uskoa. Monen vuosikymmenen ajan opettajat ja vanhemmat röyhistelivät rintaansa toistellessaan, että Santo Inácio ei pelkästään jakanut tietoa vaan myös vahvisti oppilaiden luonnetta. Hinta oli toissijainen kysymys, sillä Lygian ja Pedron mielestä heidän poikansa tarvitsi ennen kaikkea ankaraa koulukuria ja tiukan linjan kasvatusta.

Nimenomaan, sillä ainakaan Pauloa korttelin turvamuurit eivät olleet suojelleet kadulla vaanivilta paheilta. Naapuriperheiden vanhemmat pitivät viisivuotiasta kauhukakaraa huonona esikuvana omille lapsilleen. Koska korttelissa oli kaksi muutakin Pauloa (serkkupojat Paulo Arraes ja Paulo Araripe), häntä kutsuttiin pelkäksi ”Coelhoksi”. Lygia ja Pedro kauhistuivat huomatessaan epäilyjensä olevan aiheellisia: Coelho oli syypää moniin outoihin asioihin, joita pienessä yhteisössä oli alkanut tapahtua.

Ensimmäinen oli jaloista ja käsistä puuhun köytetty pieni tyttö, joka ei uskaltanut antaa pahantekijää ilmi. Sitten kuultiin, että lapset olivat iltaisin salaa järjestäneet päivän vanhojen kananpoikien juoksukilpailuja – joiden päätteeksi kaikki paitsi voittajatipu oli kuristettu kuoliaaksi. Kerran joku oli pannut vettä korttelin tyttöjen hiuslakkapulloihin.

Arvoituksen oli ratkaissut yksi uhreista, Cecília Arraes, joka oli muutamaa vuotta Pauloa vanhempi serkku. Hän oli löytänyt poikien piilopaikasta kansion, joka oli pursunut paljastavia papereita: pojilla oli ollut ”salaseura”, jolla oli säännöt, johtokunta ja pöytäkirjat säännöllisistä kokouksista. Salaseuran nimi oli Arco – lyhenne kepposten tekijöiden Paulo Araripen ja Paulo Coelhon sukunimien ensimmäisistä kirjaimista. Cecília oli pannut tulevan kirjailijan lujille:

– Mikä se Arco on olevinaan? Mitä teidän seuranne oikein tekee? Jos et selitä, kerron kaiken vanhemmillesi.

Paulo oli säikähtänyt.

– Se on salaseura, joten minä en saa kertoa mitään.

Serkkutyttö oli jatkanut uhkailua, ja Paulo oli anellut:

– Vannon Jumalan nimeen, etten voi kertoa. Voin sanoa vain sen, että Arco on erikoistunut sabotaaseihin.

Mutta hän oli kertonut lisää: sekä vesi Cecílian hiuslakkapullossa että tytön köyttäminen puuhun olivat olleet rangaistuksia siitä että uhrit olivat astuneet liidulla maahan merkityn rajan yli, Arcon alueelle, ”minne on tytöiltä pääsy kielletty”. Kun taloon numero 11 olivat kantautuneet uutiset Paulon koiruuksista, poikaa ei ollut enää epäröity antaa jesuiittaisien karkeisiin ja viisaisiin käsiin.

Lue ensimmäinen osa: