USA 2011. Ohjaus: Antti J. Jokinen. Käsikirjoitus: Antti J. Jokinen, Robert Orr. Kuvaus: Guillermo Navarro. Leikkaus: Stuart Levy, Bob Murawski. Musiikki: John Ottman. Tuotanto: Tobin Armburst, Cary Brokaw, Guy East. Pääosissa: Hilary Swank, Jeffrey Dean Morgan, Lee Pace, Christopher Lee. Kesto: 88 min.
Vinksahtaneita tyyppejä seksuaalisine perversioineen ja jämäkkää sosiopaattista toimintaa on nähty elokuvissa yllin kyllin. Uuden tuulahduksen tuominen kuvioon ei ole helppoa. Antti J. Jokinen, toinen miehemme Hollywoodissa, on tarttunut tuohon pölyttyneeseen juoneen. Apunaan hänellä on muun muassa kaksinkertainen Oscar-voittaja Hilary Swank, huomattavan uran tehnyt Christopher Lee, mestarikuvaaja Guillermo Navarro ja kauhuelokuvilla vankan maineen luonut Hammer-tuotantoyhtiö. Kokoonpano lupaa hyvää.
Miesystävänsä pettämä Juliet (Hilary Swank) työskentelee sairaalan ensiapuosastolla lääkärinä ja etsii vuokrakämppää pilviä hipovien hintojen New Yorkista. Brooklynista löytyy avara asunto uskomattoman halvalla hinnalla, mikä on aivan liian hyvää ollakseen totta. Ehkäpä tuota itsestäänselvyyttä ei olisi pitänyt elokuvassa lausua ääneen. Epäilyttäviä asioita alkaakin tapahtua välittömästi.
Uusi vuokraisäntä Max (Jeffrey Dean Morgan) on komea, miellyttävä ja aina valmis auttamaan. Talossa asuu myös Maxin puistatuksia herättävä isoisä (Christopher Lee), joka yleensä nähdään lähinnä oviaukossa seisoskelemassa uhkaavana. Maxin ja Julietin välille viriää pientä romanssia, mikä kuitenkin loppuu ennen kuin on oikein ehtinyt alkaakaan. Saatuaan rukkaset Maxin pakkomielle Julietiin vain voimistuu. Eikä hän siedä sitä, että naisen entinen miesystävä palaa kuvioihin.
Tärkeimpiä käänteitä on kaksi. Ensimmäinen on se, kun Julietille selviää, mitä hänen asunnossaan oikein tapahtuu, varsinkin öisin. Toinen on näkökulman vaihdos: samat tapahtumat nähdään Maxin silmin. Paljastuu, että mies saa seksuaalisia kiksejä esimerkiksi käyttämällä Julietin sähköhammasharjaa, makaamalla tämän kylpyammeessa ja hipelöimällä tämän vaatteita. Hilary Swank käy muuten huomattavan monta kertaa elokuvan aikana suihkussa ja kylvyssä, mikä on tietysti tirkistelijälle mannaa.
The Residentin suurin ongelma on se, että kulunut aihe todella myös tuntuu kuluneelta, tylsältä, innottomalta. Henkilöhahmoissakaan ei oikein ole luonnetta eikä potkua. Lisäksi Max jatkaa puuhiaan liian pitkään jäämättä kiinni. Epäuskottavuus lymyilee taustalla koko ajan. Plussaa tulee siitä, että itsetarkoituksellista säikyttelyä on aika vähän. Musiikki- ja mainosvideoilla uransa Yhdysvalloissa luonut Jokinen sanoo käyttäneensä musiikkia varovasti juuri siksi, että hän vierastaa kuvat alleen jyräävää elokuvien ylimusisointia. Tästä kiitos.
The Residentin alkuperäiskäsikirjoituksessa ei Jokisen mukaan ollut lainkaan verenvuodatusta. Nyt väkivaltainen toiminta puhkeaa vasta elokuvan lopussa, jolloin sitä saadaankin tuhti annos. Viimeisen kamppailun tärkeä ase on naulapyssy, jolla syntyy rumaa jälkeä. Jokisen ura Hollywoodissa on hyvässä vauhdissa, vaikka The Residentistä ei olekaan modernin kauhun piristysruiskeeksi.
Teksti: Minna Karila