Tammisaaren kuolemanleiri oli helvetti maan päällä – "Ruumiinkantajien lakkaamaton virta kulki kasarmialueelta rinteeseen kaivetulle joukkohaudalle"

Kun eduskunnassa sisällissodan jälkeen 24. toukokuuta 1918 keskusteltiin punavankeja varten valtiorikosoikeuksien perustamisesta, Oulun vaalipiirin vanhasuomalaisten edustaja Arthur Lagerlöf ennakoi tulevat tapahtumat ehkä paremmin kuin kukaan saattoi kuvitella. Hän ennusti tulevan kesän ja syksyn vankileirikatastrofin eduskunnassa.

"Kumminkin on selvä, että emme voi heitä kaikkia (punaisia) tapattaa, emmekä kuristushuoneessa elättää. Me emme pysty heitä kunnolla elättämään edes tilapäisissä säilytyspaikoissaan. Heitä kuolee joukoittain, ei ainoastaan lääkärin hoidotta tauteihin, vaan kelvollisen ruuan puutteeseen ja suorastaan nälkään."

Juuri näin etenkin Tammisaaren eli venäläisten entiselle Dragsvikin sotilastukikohdan alueelle 18.5. perustetussa punaisten vankileirissä kävi. Ihmisiä kuoli joukoittain nälkään ja tauteihin. Yksin heinäkuussa kuoli lähes tuhat vankia eli noin kymmenen prosenttia vankileirin vangeista.

"Perin hiljaisina he valittivat, että heitä heikotti niin omituisesti ja toivoivat saavansa jotain virkistävää. Taudin määrittely oli helppoa ja sen kulkukin ennustettavissa. Parin vuorokauden sisällä mies kuolisi nälkään. Sopiva ravinto ehkä kykenisi sen vielä estämään. Yhdelle ja kahdelle sen olisi kyennyt järjestämään, mutta kun samassa tilassa olevia oli satoja, niin tunsi ja tiesi itsensä voimattomaksi auttamaan", punavanki ja myöhempi kansanedustaja Pekka Railo kertoo. Railo oli niin sanottu luottovanki.

Ruumiinkantajien lakkaamaton virta

– Sinä kesänä ruumiinkantajien lakkaamaton virta kulki kasarmialueelta harjunrinteeseen kaivetulle joukkohaudalle. Joinakin päivinä hautaan kannettiin yli kuusikymmentä ruumista, kaikki miehiä parhaassa iässä, Tammisaaren leiristä "Vankileirihelvetti Dragsvik - Tammisaaren joukkokuolema 1918"-kirjan kirjoittanut Sture Lindholm kertoo.

Ruoveteläinen Lauri Niskonen kuului työkomennuskuntaan, joka kantoi ruumiita vankileirin viereiseen joukkohautaan. Järkytyksekseen Niskanen joutui hautaamaan myös oman isänsä. Sitä hetkeä Niskonen ei koskaan unohtanut.

"Oli kesällä lämpöä noin 30 astetta ja kun ne (ruumiit) oli siinä auringonpaisteessa seinustalla, niihin tuli semmoisia hyönteisiä, että kun tärähytti, ne lähtivät lentämään ja ilma oikein musteni, niitä oli niin rajattomasti. Hyönteiset kulkivat suuaukosta ja nenästä sisään ja ulos, ja se oli niin kauhea näky, että minä oikein hengestäni kauhistuin."

Tammisaaressa kuolleisuus oli suurta

Tammisaaren vankileirin tapahtumat kesällä ja syksyllä 1918 ovat ehkä Suomen sisällissodan historian synkin episodi. Nopeasti sisällissodan päättymisen jälkeen kokoon kyhätyssä leirissä kuoli toukokuusta 1918 alkaen päivittäin kymmeniä vankeja. Kesän aikana Tammisaaren leiriin ahdettiin yli 10 000 punavankia tai sellaiseksi oletettua.

Tammisaaren vankileiri eroaa muista sisällissodan jälkimainingeista luoduista vankileireistä juuri kuolleisuuden takia. Missään muualla ei prosentuaalisesti kuollut niin paljon vankeja.

Tammisaaren vankileirin kapasiteetiksi arvioitiin 13 000 vankia. Määrä on suuri, sillä venäläisten arvion mukaan kasarmialueelle mahtui enimmillään 4 000 henkeä. Suomenlinnan ja Hämeenlinnan leireihin laskettiin mahtuvan 12 000 ja Lahden ja Riihimäen leireihin 10 000 vankia. Lisäksi oli seitsemän pienempää leiriä.

Sture Lindholm kertoo, että Tammisaaressa ammuttiin tiettävästi "vain" 13 vankia - he olivat pääasiassa karkureita. Sen sijaan muista syistä leirillä kuoli lähes 3 500 vankia. Tosin luvut ovat epäselviä.

Lindholmin mukaan Dragsvikin laatoissa on 3446 nimeä, mutta nimissä on virheitä. Osa nimistä on laatoissa kahteen kertaan, ja kaikkia uhreja ei näihin laattoihin ole kirjattu.

– Tuskin koskaan saadaan selville, montako ihmishenkeä Dragsvikin leirihelvetti tarkalleen vaati, Lindholm kirjoittaa.

Kymmeniä tuhansia vankeja leireille

Voittajien eli valkoisten ongelma sisällissodan jälkeen oli muun muassa vangittujen punaisten tai sellaiseksi oletettujen valtava määrä. Toukokuun puolessavälissä 1918 päivätyn luettelon mukaan vankeja olisi ollut yli 72 000. Tähän ei tiettävästi ollut laskettu venäläisvankeja.

Käytännössä siis joka 50. suomalainen oli tuolloin sotavankina. Oli itsestään selvää, että tällaisen määrän muonittaminen oli lähes mahdoton tehtävä maassa, jossa oli elintarvikepula.

Nälkäongelmaa lisäsi aluksi myös se, että sukulaisilta kiellettiin ruokapakettien lähettäminen vangeille. Ruokapaketteja ei haluttu vankileireille muun muassa sen takia, että ne "saattoivat sisältää aseita, joita voitaisiin käyttää mahdollisessa kapinassa".

Suomeen luotiin huhtikuussa 1918 Sotavankilaitos, jonka tehtäväksi tuli vankileirien organisointi. Punavankien tutkinta oikeudenkäyntiä varten oli erillisen armeijan tutkintaosaston vastuulla.

Koska vankeja oli paljon ja kaikki heitä koskevat todisteet oli toimitettava tutkintaosastolle, toiminta viivästyi ja vankileireillä oloaika piteni. Tämä myös pahensi katastrofia. Kun osa ruokatoimituksista jäi tulematta, ongelmat kaatuivat päälle.

– Pikaisesti nimitetyllä leirin johdolla oli edessään toivoton tehtävä, sillä vain parissa päivässä työt oli saatava käyntiin, paperityöt ja vartiointi organisoitava sekä vangeille järjestettävä ruokaa ja tarvikkeita. Samaan aikaan kasarmille virtasi vankeja, toimitukset jäivät tulematta ja vangit sairastuivat. Johdon tehtävät kävivät ylivoimaisiksi, Sture Lindholm kirjoittaa kirjassaan.

Vangit olivat kuin eläviä ruumiita

Vankeja Tammisaareen kuljetettiin eri puolilta maata. Viipurista leiriin tuotu Karl Henriksson kuvaili Kokkolan 700 vangin saapumista:

"Oli kuin eläviä ruumiita olisi tuotu kartuttamaan vankien määrää. Niiden päivät olivat luetut. Ne liikkuivat hitaasti, hitaasti eteenpäin, jalka kerrallaan hoippuen. Silmät syvällä ja rinta notkolla, raajat paisuneina. Monien raajoissa paistoi pöhöttyneitä, isoja avohaavoja, joista virtaava mätä myrkytti ilman. Täit kuhisivat likaisissa päällystakeissa kuin muurahaispesässä."

Lauri Roine kuvailee samaan tyyliin Kokkolasta tulleita vankeja:

"Nämä seitsemänsataa olivat jo Tammisaaren vankileirille saapuessaan niin heikkoja, sairaita ja laihoja, että he yrittivät kävellessään tukea toinen toisiaan. Se oli kamala näky. He olivat rähjäisiä, likaisia, useimmilla oli pitkä tukka ja parta, ja heillä oli selässään punaisella värillä maalatut isot roomalaiset numerot. Heidät oli merkitty eri 'vaarallisuusluokkiin' I, II ja III."

Sture Lindholm sanoo, että koska leirin harvalukuinen johto ei selvästikään ollut tehtäviensä tasalla, Tammisaaren leirissä vallitsivat alkuaikoina viidakon lait. Riippui vankien kunnosta, ystäväpiiristä ja ajankohdasta, minkälaisen majoituspaikan itselleen sai. Huonoimmin kävi niille, jotka joutuivat nukkumaan ilman mitään petivaatteita betonilattialla.

Kesäkuun alussa vankileirillä ollut, turkulainen toimittaja Gunnar Mörn kirjoitti leirin olosuhteista: "Lavantauti, isorokko ja muut surkeudet riehuvat. 15 tai 16 kuollutta päivässä, aika ajoin enemmänkin. Ruumis pihamaalla ei ole mikään harvinainen näky, niihin törmää siellä sun täällä. Suuri osa nääntyy nälkään."

Tammisaaressa järjestettiin sairaanhoitoa, mutta se oli hyvin alkeellista jo lääkepulan takia. Monista sairaista havaittiin nopeasti, että mitään ei ollut tehtävissä. Nälkäongelman lisäksi sairastuvuutta lisäsi hygieniaolot, jotka olivat surkeat.

Surkeutta lisäsi toisinaan humalassa olleet vartijat, jotka aikansa kuluksi huvittelivat vankien ahdingolla. Otto Niinivaara on kertonut, miten humalaiset vartijat eräänä iltana huvittelivat heittelemällä pilaantuneita juustonpaloja vangeille, jotka hyökkäsivät juuston kimppuun ja kaatuivat sen päälle yhdeksi kasaksi. Tämän jälkeen yksi vartijoista ampui ihmiskasaan ja yksi vanki sai haavan varpaaseen.

Ruokaa ei ollut, ihmiset kuolivat nälkään

Elintarvikehuolto oli koko ajan ongelma. Tammisaaren leirissä tarvittiin joka päivä tonneittain ruokaa, mutta sellaisia määriä ei ollut saatavilla, sillä sodan runtelema Suomi oli vasta toipumassa edellisvuoden pahasta elintarvikepulasta.

– Pian Dragsvikin varastot tyhjenivät, ja leipä alkoi loppua. Monen päivän ajan voitiin nälkiintyneille vangeille tarjota vain yksi suolasilli ja kauhallinen puoliksi mätää lipeäkeittoa. Seuraukset alkoivat näkyä, Sture Lindholm kirjoittaa kirjassaan.

"Soppa oli tavallisesti joko kuivatuista juurista tai happamista lipeäkaloista tai muista kaloista keitettyä. Sitä annettiin peltiseen pesuvatiin neljän hengen annos aina vatia kohti", Otto Sääski kertoi.

Ruokahuollon ongelmat olivat leirin johdon tiedossa. Noin kuukausi leirin perustamisen jälkeen eli juhannuksen tienoilla leirin lääkäri Toivo Ellilä kirjoitti Sotavankilaitoksen ylilääkärille: "Ruoka on lopussa. Tänään aamiaiseksi jaettiin vain 35 gr leipää. Koko kalorimäärä tänään korkeintaan 800. Eilen noin tuhat. Huomenna ei jaeta yhtään leipää." Mainittakoon, että nykyisin normaalikokoisen aikuisen miehen energiantarve on 2 000-3 000 kaloria päivässä.

Puolikas silli aamupalalla

Ruokaa ei tullut lisää. Tuolloin leirin 8 600 nälkäistä vankia sai tyytyä puolikkaaseen silliin, jonka he saivat aamupalalla.

– Nälkä oli jo niin kova, että vangit olivat alkaneet kuoria alueella kasvavia puita valmistaakseen kuoresta leivän korviketta. Kaikki vähäinenkin heinä nyhdettiin irti ja keitettiin liemeksi, minkä seurauksena alue muuttui karuksi ja paljaaksi, Sture Lindholm kertoo kirjassa.

Leirillä ollut vanki Pekka Railo kertoo, että sammakot olivat vankien keskuudessa tavoiteltuja saaliita. Ruokahuolto parani kuun vaihteessa. Tuolloin Tammisaareen saatiin kahdeksan tonnia kaurajauhoja, joissa oli paljon akanoita. Kuorineen jauhetuista jauhoista alettiin leipoa "piikkimurikkaa" eli pistelevää, vaikeasti nieltävää leipää. Hampaiden väliin tarttuvia teräviä kuoria ei voinut niellä, vaan ne piti erotella suussa pureskelemalla huolellisesti ja sylkäistä sitten pois.

Murikka jäi monen vankileirillä olleen muistiin lähtemättömästi: "Syödessä kaurankuoret raapivat kurkun verille. Tuntui siltä kuin olisi niellyt teräsharhoja. Samoin raappiintui peräsuoli ulostaessa, niin että ulostus oli aivan veren sekaista", Lauri Salmi kirjoitti mustiin.

Vatsavaivat olivat yleisiä. Samoin punatauti, toisintokuume ja keripukki. Sairastuneiden määrä kasvoi kesän myötä. Juhannuksen jälkeen myös kuolemantapaukset lisääntyivät selvästi, koska nälkä ja heikentynyt yleiskunto olivat tehneet monesta vangista eläviä raunioita.

Oliko nälänhätä tahallaan aiheutettua?

Sture Lindholm pohtii, oliko Tammisaaren leirin katastrofi voittajien tahallaan aiheuttama ja päätyy siihen, että lähdemateriaalissa tällaiselle väitteelle ei löydy tukea. Pakettikielto eli kielto lähettää vangeille ruokaa edesauttoi nälkäkuolemia, mutta se ei ollut nälkäkuolemien ensisijainen syy.

Lindholmin mukaan nälkäkatastrofin todellinen syy oli se, että viranomaiset eivät kyenneet hankkimaan riittävästi ruokaa, koska sitä ei yksinkertaisesti ollut maassa riittävästi.

Maailmansota jatkui, tuonti Venäjältä oli loppunut ja myös liittolaismaa-Saksassa kärsittiin ruokapulasta. Niin ikään Helsingissä kauppojen hyllyt olivat tyhjillään ja kaikki ruoka oli "kortilla".