Sparks - hienojen laulujen ilta!

Tämän suuntauksella on hyvätkin puolensa. Rockin ynnä popin hienosta historiasta, joka suurelta osin päättyi jonnekin 1970-80-lukujen taitteeseen, on kaavittu ahkerasti läpi viime vuodet esiin nimiä, joilla paluuta on. Niinpä meidän eteemme täydelle Helsingin Tavastia-klubille astui eilisiltana myös Sparks.

Maelin veljesten tähän saakka kolmesta Suomen visiitistä edellinen tapahtui samalla klubilla bändin kanssa v. 2008, nyt he tulivat kahdestaan. Se ensimmäinen keikka oli megahittien 70-luvulla Kulttuuritalolla. Silloin bändi kuului jossain määriin samaan glam-genreen kuin vaikkapa Mott The Hoople tai Roxy Music, mutta sukupolvien vaihtuessa kaksikko on uinut niin dance-popin kuin musikaalien virroissa.

Sparks on siis kahden veljeksen yhtye; yhä monella tapaa uniikki ja kunnioitusta herättävä ilmestys, vaikka suuren suosion ajat onkin kirjoitettu sinne 1970-luvun historiaan. Kosketinsoittaja Ron Mael on syntynyt vuonna 1945 ja huikealla falsetilla edelleen laulava pikkuveljensä Russel Mael 1948. Bändin nimeksi tuli Sparks, koska heistä tulee mieleen veljekset Marx. Heistä on sanottu, että he ovat maailman parhaiten keskenään viihtyvät veljet. Niinpä 40-vuotisjuhlakiertueen nimi onkin Two hands, one mouth. Tavastian keikka todisti, että ikä ei näytä estradilla painavan lainkaan.

Tavastia-klubin encoreineen puolitoistatuntinen veto oli tunnelmaltaan kuin jonkin sortin kabaree- tai teatterimusiikin iltamat. Olisi sopinut mainiosti tai jopa paremmin kuppilaan, jossa yleisö istuu pöydissä. Tyyleillä ilakoiva bändi oli nyt ilman bändiä ulkoisesti miltei askeettinen, mutta kaikkea muuta kuin etäinen. Russel Mael oli opetellut pitkät lorut suomea ”graavilohen ja Kaurismäen ihanuudesta” ja näennäisesti toteemimainen säveltäjä-pianistiveli paljasti lopulta koreografiset kykynsä. He eivät olleet cool.

Russel Maelin hieno lauluääni liukuu yhä vaivattomasti falsettiin. Laulun ja Ron-veljen sähköpianon yletön kaiutus oli hiukan puuduttavaa, jousimattotäytteistä puhumattakaan. Seuraavaksi vaan reilusti flyygelillä tai kapakkapystypianolla.

Sparks on julkaissut 22 albumia, viimeisenä musikaali Ingmar Bergmanista, josta kuultiin katkelma. Ilta oli ystävällinen kattaus hienoja lauluja, kuten At home, at work at play, at work, Never turn your back on mother earth, Good morning tai dance-popin suunnannäyttäjä The number 1 song in heaven. Monia jäätiin myös paitsi, mutta tulihan se todettua, että aikansa superhitti This town ain´t big enough for the both of us toimii myös kahdestaan. Kuin rockoopperaan tehty laulu on pop-genren mestariteos, mutta liian vaikea kantaväestölle. Siinä missä Sparksin musiikki elää yhä, arvelen että Adelen lauluja ei kaipaa kukaan 30 vuoden päästä.